Gustaf Mannerheim on naisten eniten ihailema ja fanittama mies Suomen historiassa, ainoa kansainvälisen tason gentlemanni, sankari, jolla on romanttista karismaa, miehekkyyttä ja tyyliä.  Hän on aina ajankohtainen. Katso oheinen Mannerheim-museon tuottama video marsalkan ohjeista korovavirusaikana: https://youtu.be/KdnALkH3yfY

Mutta hän on ollut myös naisten eniten vihaama mies, hän oli ”Murha-Kustaa”, symboli Valkoiselle armeijalle vuonna 1918. Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -elokuva vihaa Mannerheimia vielä vuonna 2008 esittämällä sankari Mannerheimin epämiehekkäänä homona ja tappaja-armeijan komentajana.

Mannerheim kentaurina Katarina Lillqvistin animaatioelokuvassa Uralin perhonen. Elokuva perustuu kirjailija Hannu Salaman ja Lillqvistin yhdessä laatimaan näytelmätekstiin.

Kirjoitan käsikirjoitusta työnimellä ”Naisia Hietaniemen hautausmaalla”. Olen Helsinki-opas ja tietokirjailija ja nyt koronaepidemian aikana on mahdollisuus penkoa ja lukea aineistoja, kirjoittaa ja suunnitella myös tulevia opastusohjelmia – teemana myös Hietaniemen hautausmaan lukemattomat tarinat. Pyydän anteeksi, että tästä blogipostauksesta tulee aika pitkä, – eikä tässä vielä edes kaikki!

Mannerheim mielikuva

Olen uskaltautunut tutkimaan – en akateemisella otteella – vaan uteliaisuudesta, myös historiamme suurinta ja kiinnostavinta monoliittia, Suomen marsalkkaa. Ja koska kirjoitan naisista, tutkin Mannerheimia naisten näkökulmasta. Marsalkan  suhde naisiin on mielenkiintoinen ja yksityiselämän osalta se on salaperäinen, mutta marsalkan julkinen suhde naisiin kertoo paljon suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja meidän suomalaisten naisten historiasta. Marsalkan ensimmäinen elämä Venäjän armeijassa kertoo puolestaan venäläisnaisten historiasta ja kaikkineen se on kuva varsinkin aristokratian ja alempien yhteiskuntaluokkien naisten eroista. Mannerheim oli ihminen mutta myös mielikuva jo eläessään, nykyään hän on mielikuva, jolla on paljon yleistä merkitystä. Siksi hänestä ollaan opastuskierroksilla kiinnostuneita. Myös monet ulkomaiset asiakkaat tietävät Mannerheimin. Esimerkiksi kiinalaisin kirjoitusmerkein Mannerheim lausutaan jotenkin Mann-Ger-Geim ja se tarkoittaa: hän joka ratsasti pilvien halki.

Norjan kuningas on laskenut seppeleen Sankariristille ja Mannerheimin haudalle virallisen valtiovirailun yhteydessä 2017.

Mannerheimin hauta sijaitsee Hietaniemessä keskeisimmällä paikalla Sankariristin kupeessa ja hänen hautaansa ja muistomerkkiään ympäröi Sankarihautausmaa. Sinne on haudattuna 3164 sankarivainajaa ja 734:n rintamalle jääneen vainajan nimet on kaiverrettu hautausmaata rajaavaan muuriin. Sankarinautausmaahan on haudattu 14 rintamaolosuhteissa kuollutta naista.

Mannerheim on ollut ennen marsalkoitumistaan myös äiditön pikkupoika, epävarma teini ja rahaton nuori, pummimassa sukulaisenolta avustuksia. Hän on ollut ammattisotilas, hevosmies, metsästäjä, johtaja, ja ennen kaikkea aristokraatti, jolla oli paljon ihailijoita naisten keskudessa. Naissuhteet ovat aiheuttaneet hänen kasvoilleen myös ryppyjä.  ”Ota huomioon, että jokainen kasvojeni ryppy edustaa yhtä romaania”, hän kertoo vuonna 1918 lankomiehelleen Michael Gripenbergille matkallaan Norjan kautta Englantiin. Ratsuväen upseerien valokuvia myytiin Pietarissa postikortteina ja Mannerheim-kortit olivat eniten myytyjä. Naiset ovat olleet aina hänen perässään.

Gustaf Mannerheim syntyi 4.6.1867 kolmantena lapsena perheeseen, jossa tuli olemaan yhteensä seitsemän lasta.

Äiti

Jokaisen ihmisen ensimmäinen nainen on äiti. Hélène von Julin oli syntyisin varakkaasta Fiskarsin omistaneesta von Julin -teollisuussuvusta ja hänen avioitumistaan Mannerheimin isän kreivi Carl Robert Mannerheimin kanssa pidettiin yllätyksenä. Pariskunta ei tullut kovin hyvin toimeen keskenään ja asiaa pahensi myös Carl Mannerheimin luonteenpiirre, jota nykyään kutsuttaisiin peliriippuudeksi. Isä Carl Robert oli viehättävä, vilkas ja luova mies, joka tuli kuuluisaksi näytelmällään ”Dramatiskt Ditt och Datt” ja aiheutti sillä ja muulla paheksuttavalla käytöksellään itselleen potkut puoleksi vuodeksi yliopistosta ja samassa skandaalissa yliopiston rehtorin eron. Aikuistuessaan Robert peri kreivillisen arvonimen ja Louhisaaren kartanon ja muuta omaisuutta, jota säätyläisperheen vanhimmalle pojalle kuuluu.

Carl Robert Mannerheim, marsalkan isä, oli epäonninen kreivi, liikemies, joka pelasi omaisuutensa. Elämänsä lopulla hän oli kohtalaisen menestyvä konttoritavaroiden kauppias Helsingissä Heikinkadulla, josta myöhemmin tuli sitten Mannerheimintie.

Robert viihtyi paremmin matkoilla ja liike-elämässä, kuin kotona ja hän otti suuria riskejä uhkapelin lisäksi myös taloudellisissa päätöksissään. Robert Mannerheim oli perustamassa Kuusankoski -yhtiötä, joka joutui alusta saakka toimimaan taloudellisissa vaikeuksissa. Hän oli yhtiön toimitusjohtaja ja joutui lopulta eroamaan konkurssin yhteydessä.  Työpaikan menettämisen jälkeen hän ei palannutkaan perheensä luo Louhisaareen vaan matkusteli Pariisissa ja Yhdysvalloissa saakka, pelaamassa ja etsimässä uusia bisneksiä. Hänellä ei ollut onnea raha-asioissa ja lopulta Mannerheimin perhe menetti sekä isän, että koko perityn omaisuutensa Helsingin residenssiä ja Louhisaaren kartanolinnaa myöten ja äidin von Julineilta myötäjäisiksi saadun omaisuuden.  Carl Mannerheimin sisko ”Mimmi” Eva Carolina otti Louhisaaren haltuunsa, joten linna jäi suvulle joksikin aikaa ja Mannerheimin lapset pääsivät silloin tällöin oleskelemaan vanhassa kodissaan. Myöhemmin Gustaf Mannerheim yritti ostaa Louhisaren takaisin, mutta hänen serkkunsa Jeanne Cotta ja täti myivät Louhisaaren ruotsalaisostajalle.

Gustaf Mannerheimin äidin terveys ei kestänyt kaikkia onnettomuuksia, nöyryytyksiä, hylätyksi tulemista ja omaisuuden menetystä. Helene sairastui ja kuoli 38-vuotiaana vain pari vuotta Louhisaaren menetyksen jälkeen sukulaisten omistamassa Sällvikin kartanossa vuonna 1881. Kirjailija Tyyni Tuulio kirjoittaa äidin kohtalosta lempeästi kaunistellen: ”Hieno ja urhea äiti, joka koetti kääntää elämässä aina kaikki parhain päin, osasi varata lapsilleen muistoja ajasta, joka oli hänen oman elämänsä viimeinen vaihe… sunnuntaisin ajettiin äidin lapsuudenkotiin Fiskarsiin, jossa lapsilla oli serkkuja ja aamupäivisin iloinen ja suosittu Helene-täti pani lapset laulamaan Sankeyn lauluja.” (Tuulio: Vapaaherratar Sophie Mannerheim. WS 1948) Ira D.Sankey oli amerikkalainen suosittu uskonnollisten laulujen säveltäjä. Kristillinen kasvatus ja aristokraattinen tapakasvatus oli lasten elämän tärkein sisältö.Lapset koulutettiin äidin ihailemaan englantilaiseen tyyliin karaisemaan ruumistaan ja säätelemään mielialaansa.

Mannerheimin sisarukset Sophien ympärillä: Carl, August, Johan, Annicka ja Gustaf ja istumassa Eva.

”Perheessä ei juuri itketty. Se ei kuulunut asiaan,” kirjoittaa nuorin sisaruksista Eva Mannerheim-Sparre lapsuudestaan.  Teemu Keskisarja väittää erinomaisessa kirjassaan Hulttio (2016 Siltala), että ”Hélène Mannerheim ei ollut horjumaton matriarkka… koululaisten perään itkemisessä voinee nähdä hysterian oireita.” Hélène lähetteli huolestuneita ohjeita Gustafille Helsinkiin ja muistutti kunnollisesta ruokailusta, hampaiden harjaamisesta ja pukeutumisesta. ”Ilman Lindsay-serkun turkkia et saa matkustaa!”.”Kaikista muista lapsista olen levollinen, mutta mitähän mahtaa tulla Gustafista?” kirjoitti äiti kirjeessään.

Isän lähtö ulkomaille, kodin, omaisuuden ja aseman menetys ja äidin kuolema oli aiheuttanut lapsille turvattomuuden tunteen, häpeää ja köyhyyttä, mutta ylpeyttä ja henkistä pääomaa se ei vienyt. Päin vastoin aristokraattisesta tapakulttuurista tuli keskeisin osa Gustaf Mannerheimin henkilöä. Hän piti yllä jäykkää muodollista tapakulttuuria kaikissa tilanteissa, ei menettänyt malttiaan suurissa asioissa ja käyttäytyi asiallisen ystävällisesti, mutta etäisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta – mutta hän sai hirveitä raivokohtauksia pienistä asioista, jotka eivät menneet etiketin mukaan. Hän ei koskaan voinut kuvitella pukeutuvansa tehdasvalmisteisiin vaatteisiin, poikkeavansa pöytätavoista tai rikkovansa käyttäytymisessään jäykkää soveliaisuutta. Tässä ihana video Mannerheim-museosta, jossa esitellään Mannerheimin garderobia:  https://www.youtube.com/watch?v=NOHFsRxzLM8&t=79s

Äitipuoli

Sofia Nordenstam oli Suomen mahtavimman miehen vapaaherra, maamarsalkka ja Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja – eli pääministeri Gustaf Mauritz Nordenstamin tytär. Hän oli toiminut keisarinna Aleksandran hovineitona ja antanut jo monet rukkaset komeille ja varakkaille kosijoilleen. Maanpako naimisissa olevan seitsemän lapsen isän ja velkojien jahtaaman köyhtyneen liikemiehen, vaikkakin hurmaavan kreivin, kanssa osoittaa, että Sofia on ollut varmaan aika rakastunut.

Mannerheimin isä Carl Mannerheim muutti ulkomaille, hän pakeni velkojiaan ja mukana lähti myös rakastajatar Sofia Nordenstam, jonka kanssa Carl Mannerheim avioitui vuonna 1883. He saivat yhteisen tyttären nimeltään Olga Sofia Marguerite, joka sittemmin meni naimisiin Michael Gripenbergin kanssa. Sisarpuoli ja hänen puolisonsa pitivät paljon yhteyttä Mannerheimin kanssa ja Michael Gripenberg oli Mannerheimin avustajana mm. matkalla Lontooseen ja Pariisiin, kun uudelle Suomen tasavallalle haettiin vilja-apua ja kansainvälistä tunnustusta.

Isä Carl Robertista ei sanottu eikä kirjoitettu lapsille yhtään pahaa sanaa. Hélène oli saanut kantaa huolta koko avioliiton ajan Carl Robertin liikeasioista ja muustakin. Hän yritti eron jälkeen hankkia tuloja, että lapset saataisiin koulutetuksi, mutta hänen omat ansionsa, käännökset ja artikkelit eivät tuottaneet paljon. Sanotaan, että Hélène vaikeni häpeällisen katastrofin kuoliaaksi.  ”Äitihän tietää, että minun täytyy tehdä työ. Sitten tulen äidin luo ja kuolen,” hän kirjoittaa äitipuolelleen. Vanhimmasta lapsesta Sophie Mannerheimista tuli vastuuta kantava isosisko jo ennen äidin kuolemaa. Isä Carl Robert ei puuttunut lastensa kasvatukseen lasten äidin kuoleman jälkeen millään tavoin, vaan antoi sukulaisten hoitaa kaiken kasvatuksen ja siitä koituvat kustannukset. Mannerheimin lapsuus kului ensin koulussa ja alivuokralaisena Helsingissä kaukana kotoa. Äidin kuoltua Sophie ja muut sisarukset olivat entistä tärkeämpiä toisilleen.

Mannerheim oli mukavannäköinen nuori kadetti vuonna 1884.

Haminan tytöt

Äidittömyys määrittää lapsen koko tulevan elämän. Turvattomuus ja ikävä seuraavat vielä vanhanakin ja lapsi rakentaa identiteettinsä sellaisen toden ja koetun, mutta myös kuvitellun ideaalin varaan, jonka avulla kuvittelee pärjäävänsä. Mannerheimille identiteetin tärkein rakennusaine oli artistokraattinen syntyperä ja yläluokkaiset tavat. Köyhä, mutta ylpeä, keskivertoa huomattavasti pitempi nuori mies oli myös hyvännäköinen. Se on ylentävä huomio teini-iässä, kun taskurahat joutuu ruinaamaan enolta ja selittelemään ja lupailemaan kaikenlaista, että rahaa irtoaisi namuihin, vaatteisiin ja viihteeseen.  Ja kun rahaa tuli, sitä tuli aina vähemmän, kuin oli aneltu ja se tuli aina moitteiden ja kitkerien ohjeiden kanssa.

Mutta Mannerheimin isän antama miehen malli oli antanut ymmärtää, että maailmassa on muitakin naisia kuin kuollut äiti, siskot, mummot ja tädit. Mannerheim huomasi Haminan kadettikoulussa, että vaatteet tekevät miehen. Tapakulttuuri yhdistettynä armeijan vuosituhantiseen traditioon antaa miehelle mahdollisuuden menestymiseen elämän taistoissa. Haminan kadettikoulu oli Mannerheimille pelkkää vihattavaa kärsimystä ja lopulta hänet potkaistiin sieltä ulos, mutta sieltä alkoi hänen sotilasuransa.

Haminasta alkaa myös sarja tarinoista Emil-nimisistä vauvoista, joita Mannerheim olisi saattanut alkuun.  Ensimmäinen Emil -juoru läheisestä suhteesta haminalaisen tytön kanssa elää”Tiedämme Haminan tai Kymenlaakson tytön, joka synnytti nuoren Mannerheimin pojan.  Tämä järjestettiin jo pienenä Amerikkaan, jossa hän eli elämänsä.  Kuvasta päätellen hän oli nuorena tummatukkainen ja hyvin kapeakasvoinen ja fiksun näköinen.  Äiti oli kunnon tyttö.  Hän eli ikänsä naimattomana ja toimi kotitalous- ja puutarhakoulun johtajana.  Hänellä oli ruotsinkielinen suku- ja etunimi, mutta suomea hän ainakin ammatissaan käytti.  Voi olla, että tämä suhde ja sen seuraukset vaikuttivat siihen, että Mannerheim erotettiin kadettikoulusta.” Veikko Huuska Blogi, Uusi Suomi 9.9.2014.

Pietarin täti

Perheessä oltiin suomenmielisiä, mutta Gustaf Mannerheim halusi Venäjän armeijan upseeriksi, eikä Suomen armeijaan. Hän halusi opiskelemaan Pietarin paasikouluun. Hän halusi venäläisen upseerin univormun, saappaat ja sapelin. Paasikoulusta ei tullut mitään ja saatuaan potkut Haminan kadettikoulusta hän oli vähän aikaa parikymppisenä syrjäytymisvaarassa. Hän oli jo nuori aikuinen ja hän oli ilman koulutodistusta tai varoja ja mainekin oli mennyt. Kadettikoulusta erottamiseen liittyi ryyppyreissu Haminan iloisten ukkeleiden kanssa ja tähän liitettiin epäily myös ”alentavasta irstailusta”, josta myöhemmin on puhuttu homoseksuaalisena kokemuksena. ”Jos Gustaf oli homo, minä olen sika”, sanoo elegantti ja rauhallinen linnanherra Linder.” Linnanherra on Mustion Magnus Linder. Lähde: Tuija Pallaste.HS Kuukausiliite 6.7.2013.

Alfhild Scalon de Coligny, Mannerheimin kummitäti.

Hän sai kuitenkin ylioppilastutkinnon suoritettua Helsingissä ja pääsi Nikolain ratsuväkiopistoon sukunsa vaikutusvaltaisen verkoston ja pääsykokeissa pärjäämisensä avulla. Hän tapasi Pietarissa perheen verkostoon kuuluvan tärkeän naisen, Alfhild Scalon de Colignyn, jonka avulla hän myöhemmin palattuaan Puolasta pääsikin eliittiin, Chevalier-kaartiin. Mannerheim on kutsunut Alfhildiä kummitädiksi, joka on ”sekä viisas, ennakkoluuloton ja sympaattinen, sanalla sanoen eurooppalainen nainen”. Chevalier- rykmentin kasarmit sijaitsevat osoitteessa Spalernajakatu 38-41 ja Mannerheim palveli täällä vuosina 1891 – 97. Kaikkiaan Mannerheim asui Pietarissa yli 17 vuotta.

Rakas Talisman ja muut hevoset

Chevalier tarkoitti alunperin hevosmiestä ja tästä muotoutui myöhemmin ritari-nimitys eri kielissä. Hevoset ovat olleet monien tutkijoiden ja kirjailijoiden mielestä Mannerheimille naisia rakkaampia – tai Mannerheim on rakastanut joitakin naisia kuin hevosiaan. Kirjailija Paavo Rintala kuvaa romaanitrilogiassaan Mummoni ja Mannerheim järkyttävää tapausta, jossa keisari Nikolai II:n armeijan everstiluutnantti Gustav Karlovits Mannerheim jättää lopulliset jäähyväiset kuolettavasti loukkaantuneelle hevoselleen Talismanille:

” Ivan Pitsyn tutki hevosen haavan. – Herrajumala mikä hevonen. Ennen minä antaisin vaimoni kuin tällaisen hevosen, – Niin minäkin Gustav Karlovits sanoo —–Tämä Talisman on paras hevonen, mitä minulla koskaan on ollut. Täysverinen ja temperamentikas, siitä huolimatta rauhallinen vihollisen tulessa. Se vaistoaa ajatukseni eikä sitä tarvitse käskeä…. Talisman ymmärtää mitä ratsumestarit puhuvat ja mitä ne aikovat. Siltä Gustav Karlovitsistä tuntuu kun hän katsoo sitä silmiin. Kun se yrittää nostaa nivusensa se korskahtaa vihlovasti ja lyyhistyy. ”Hyvästi rakkaani, hyvästi.” Talisman makaa turpa maassa ja kuuntelee. Kasakat kääntyvät selin. ”Rakkaani, ainoa ralkastettuni, hyvästi.” ”Toimikaa,” hän sanoo ratsumestarille… Hän kuulee laukauksen.” (Rintala: Mummoni ja Mannerheim.1960.Otava.)

Aimo Tukiaisen Mannerheimin ratsastajapatsas Mannerheimintiellä (1960). Mannerheim-muistomerkkiä on vaikea kuvitella ilman hevosta. Kuva Kiasman 2. kerroksen ikkunasta.

Kirjailija Raija Oranen on kirjoittanut Mannerheimista kaksi romaania Metsästäjän sydän (Teos 2010) ja Marsalkan ruusu (Otava 2018). Seuraava katkelma on Marsalkan ruususta: ”Minun rakkaani on hevonen. Nimeltään Kate. Hyvä hevonen, rauhallinen ja pelkäämätön ja kaunis, voisiko enempää toivoa. Tunnen poskellani sen turvan, aistin sen elävän tuoksun ja tallin tuoksun, hevosenpaskan, jonka aromia olen kasvanut rakastamaan, sitäkin, elämän ja voiman lemua.”

Keisarinnat ja korkea-arvoiset tyttöystävät Pietarissa

Määrätietoinen suuntautuminen sotilasuralla jatkui keisarin uskollisena palvelijana ja myöhemmin Chevalier -kaartissa keisarinna Maria Fjodorovnan nimikkokaartin palveluksessa. Keisarinna oli Tanskan prinsessa Dagmar, Aleksanteri III:n puoliso, joka pääsi pakenemaan Suomen kautta takaisin kotimaahansa vallankumouksen jaloista vuonna 1917. Mannerheim kävi hänen luonaan Kööpenhaminassa tervehdyskäynneillä  muutamia kertoja. Nikolai II:n ja hänen äitinsä Maria Fjodorovnan kuvat olivat Mannerheimilla aina pöydällään ja ne ovat nähtävissä edelleen Mannerheim-museossa, Helsingin Kaivopuistossa.

”Tähän asti onkin ollut ylenpalttista liehuntaa: tanssiaisia ja muita tilaisuuksia joka ainoa päivä. Jos haluaa tulla tunnetuksi täällä Pietarissa, hankkia tuttavuuksia, suhteita ym., ei ole muuta keinoa kuin pysytellä mukana kaikissa seurapiirien tanssiaisissa ja suurissa juhlissa. Tovereitteni ansiosta olenkin saanut juuri oikeanlaatuisia kutsuja ja päässyt mukaan melkein kaikkiin Pietarin hienoimpiin tanssiaisiin.” kirjoittaa Mannerheim enolleen  1891.

Talvipalatsi, Eremitaasi oli kehys upeille keisarillisille tapahtumille, jossa Chevalier-kaarti hoiti tehtäviään upeissa univormuissa. Kuva: Visit St.Petersburg

Ylhäiset tuttavuudet olivat tarpeellisia, mutta rahaakin nuoren upseerin piti jostain saada. Venäjän armeijassa upseerin palkka oli erittäin pieni ja upseerit kustansivat itse oman hevosensa ja sen hoidon, sotilaspalvelijat, asumisen ja asemaan liittyvän juhlimisen, seremoniat ja lahjat.  Tällainen elämä oli mahdollista ainoastaan varakkaille maanomistajasuvuille. Aatelissukujen sitominen keisarin armeijaan upseerinvirkojen kautta vahvisti keisarin asemaa ja piti upseerit uskollisena hallitsijalle.  Vertailun vuoksi hiukan tuloeroja: Mannerheimin palvelija ja ratsupalvelija saivat Mannerheimin Puolan kaudella palkkaa yhteensä 5 ruplaa kuussa. ”Mannerheimin päivällinen maksoi ruplan, illallinen ja aamiainen 7 kopeekkaa, perjantain illallinen ja siihen liittyvä musiikki 2,50 ruplaa, hevosen rehu maksoi 8 ruplaa kuukaudessa…”  kirjailija Veijo Meri on ollut tarkka lähteissään.

Jelizaveta – Betsy – Suvalov oli Mannerheimin tukija ja ystävä. Kuva Yandex.

Mannerheim tarvitsi siis mesenaatteja, eno Julin ja muut sukulaiset kyllä jonkin verran lainasivat ja lahjoittivatkin, hän sai jopa lainaksi osan sisarustensa perinnöstä, mutta elämä oli kallista ja kulissit oli pakko pitää yllä, että uralla oli mahdollista edetä.  Tällaisessa tilanteessa pitää käyttää hyväksi sitä, mitä on tarjolla. Eräs tukijoista oli Mannerheimin rakastajatar ja mesenaatti, mm. Nikolai II:n sedän vaimo, Mecklenburgin herttuatar Maria Pavlovna, joka oli Manerheimia huomattavasti vanhempi.  Toinen oli kreivitär Jelizaveta – Betsy Suvalov, joka ilmaisi suostumuksensa suhteeseen kutsumalla Mannerheimin esittämään pääosaa näytelmässä Aikamme Don Juan eli petetty aviomies. ”Hyvin kiinnostava ja monisäikeinen komedia… Don Juan on sekä pahoin petetty, että suuri ja voitokas pettäjä. Minä olen ajatellut että Te auttaisitte minua paroni Mannerheim…” – ”Aivan, sehän olisi suurenmoista…” änkyttää Mannerheim ja ymmärtää vähitellen yskän. –”Oi suostukaa, se merkitsisi minulle niin paljon! Te suoriutuisitte osasta loistavasti”. Ote on Paavo Rintalan kirjasta Mummoni ja Mannerheim (Otava 1960). Mannerheim monet naissuhteet olivat pitkäaikaisia ystävyyksiä, hän tapasi Betsy Suvalovin vielä vuonna 1917 joulukuussa käydessään salaa Pietarissa tutustumassa vallankumouksen etenemiseen ja tilanteeseen.  Tämä oli viimeinen kerta kun Mannerheim kävi Pietarissa. Betsy oli Mannerheimia huomattavasti vanhempi nainen, mutta viisas ja heidän välisestä avioliitostakin oli juoruttu Pietarissa, kun Betsy oli jäänyt leskeksi ja Mannerheimin vihitty vaimo Anastasia Arapova jätti Gustafin ja tytöt Pietariin ja lähti Kaukoitään sairaanhoitajaksi.

Jekaterina Geltzer oli mahdollisen toisen Emil-vauvan äiti.

Tanssijattaria ja ilotyttöjä

Pietarissa liikkuu tarina Mannerheimin Amerikkaan lähetetystä pikkupojasta, toisesta Emil-vauvasta. Pojan äiti olisi tarinan mukaan kuuluisa tanssijatar Jekaterina Geltzer, johon Mannerheim oli ihastunut seuratessaan Mariinski -teatterissa Prinsessa Ruususta. ”Kirkkaan silmän ritari” Mannerheim oli rakastunut pantterin tavoin liikkuvaan ballerinan.  Toinen pikku Emil on Venäjän wikipedian mukaan siirtynyt Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.  Geltzer oli sekä tsaarinaikaan, että Neuvostoliiton aikana suuri tanssitaiteilija Bolshoissa. Hänelle tarjottiin vallankumouksen syttyessä  mahdollisuutta pakoon Ukrainan kautta, mutta hän päätti jäädä Venäjälle. Hän oli myös arvostettu tanssipedagogi ja palkittiin Lenin-mitalilla.

Natalia Gontsarova: Omakuva. Tretjakovin galleria.

Venäjällä Mannerheimista on kirjoitettu paljon ja häneen on liitetty lukuisia naisia. Kiinnostava maininta Venäjän googlessa Yandexissa on kuvataiteilija Natalia Gontsarovan nimi Mannerheimin yhtenä tyttöystävänä. Tieto tuntuu kyllä epäuskottavalta, koska Gontsarova on ollut ehkä vähän liian ”venäläinen” ja ”avant garde” Mannerheimin makuun. Gontsarovan näyttely on esillä parhaillaan suljetussa Ateneumissa: https://ateneum.fi/nayttelyt-nyt/

Nikolain ratsuväkiopistossa ja Chevalier-kaartissa naisasioita hoidettiin ammattimaisesti käyttämällä ilotalojen palveluja. Armeija oli valinnut ne bordellit, joita oli soveliasta käyttää ja joissa naisille tehtiin säännöllisiä terveystarkastuksia. Iltalomat oli varattu tähän toimintaan tiettyinä aikoina ja sanonta kuului, että mennään tarkistamaan millainen pyykkipäivä lempitytöllä sattui olemaan.

Vaimo ja tyttäret

Mannerheimin vaimo Anastasia Arapov ja tyttäret Anastasie ja Sophy

Mannerheim on kirjoittanut avioliitostaan vain yhden lauseen muistelmissaan, jossa hän toteaa olleensa naimisissa Anastasia Arapovin kanssa. Mannerheimin on uskottu menneen naimisiin ainoastaan vaimon varakkuden takia, vaimo ei edustanut sellaista naistyyppiä, joka häntä kiehtoi. Mannerheim kuvaa Anastasiaa  Ruotsin tädilleen siten, että tämä on ”vaalea, keskimittaista pitempi, täyteläinen, reipas ja pirteä”. Mannerheimin isä ja veli Carl olivat mukana häissä Pietarissa 2.5.1892. Nuoripari lähti morsiamen maatilalle Moskovan lähelle viettämään kuherruskuukautta. Mannerheim oli opettanut morsiamelleen suomalaisen laulun ”Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa…”. Nuoripari matkusti syksyllä tapaamaan Mannerheimin sukulaisia ja Tukholmassa suku oli huojentunut, kun he huomasivat Anastasian olevan ”eurooppalainen eikä venäläinen”. Mannerheimien kotikieli oli ranska. Sen sijaan Louhisaaren mummi ei tykännyt Anastasiasta ja hän totesi että tyttö todella tarvitsee kultauksen, ennenkuin häntä voi pitää kauniina, ”mutta isä-Mannerheim näytti ainakin tyytyväiseltä kun katselee rumaa miniäänsä”. Avioliitto päättyi asumuseroon vuonna 1903 ja myöhemmin vaimon ja kahden tyttären muuttoon Pariisiin. Pariskunta erosi Suomen uusien lakien mukaan, avioero tuomittiin 1919 Torniossa. Ollessaan Lontoossa 1919 Mannerheim näki kadulla tutun hahmon, mutta ei mennyt puhuttelemaan tätä. Sen sijaan hän sanoi seuralaiselleen Michael Gripenbergille: ”Tiedättekö kuka tuo nainen on – hän on minun vaimoni.” Pariskunta tapasi vielä ennen Anastasian kuolemaa Pariisissa ja Mannerheim kustansi vaimolleen Helsingissä ortodoksisen sielunmessun.

Tyttäret Anastasie ja Sophie olivat yhteydessä isäänsä ja Sophie asui 1920-luvulla hetken isänsä kanssa Helsingissä ja osallistui myös virallisiin tilaisuuksiin.

Maria Lubomirskaja

Kreivitär Maria Lubomirskaja

Mannerheim lähetettiin Puolaan vuonna 1909 Aasian matkansa jälkeen. Puolassa Mannerheimin pitkäaikaisin tyttöystävä oli kreivitär Maria Lubomirskaja, jonka hän on oli tavannut jo Pietarissa. Ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist väittää Mannerheimia Lubomirskajan tyttären isäksi, toisaalla puhutaan kolmannesta Emil-vauvasta, jonka äiti olisi tämä puolatar. Maria Lubomirskajalla oli virallisesti kolme aviotonta lasta, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä ylhäisaatelin piireissä noihin aikoihin. Mannerheimin ja Lubomirskajan välit olivat erittäin läheiset ja ystävyys jatkui kirjeenvaihtona pitkään. Lubomirskaja moitti Mannerheimia siitä, ettei tämä sallinut itsensä rakastua, panna itseään alttiiksi rakkaudelle vaan hänellä on Mannerheim-panssari, kova kuori päällään.

Mannerheim ja Suomen naiset

Marsalkka Mannerheim tarkistaa lottien rivistöä 1940.

Mannerheim on pyrkinyt ja päässyt taitavasti Suomen kohtalonhetkien aikaan valtakunnan tärkeimpiin tehtäviin. Hän on osannut vakuuttaa ja häneen on luotettu, koska hän on ollut se kosmopoliitti, kielitaitoinen, aina oikein käyttäytyvä, itsetuntoinen, huomaavainen aristokraatti, joita Suomesta ei muita ole oikein löytynyt näihin hommiin. Valta otetaan, ei pyydetä. Vähän ylimielisyyttäkin on ollut mukana vuorovaikutuksen kannustimena. Veijo Meri sanoo Mannerheim-elämäkerrassaan, että Mannerheim kiepautti itsensä taitavasti ylimpään päättävään asemaan ja hänen tukijansa huomasivat yhtäkkiä olevansa adjutantteja, sihteereitä ja alempia upseereita. Mannerheim on joutunut, kuten kaikki ihmiset silloin tällöin joutuvat, kummallisiin, itsestä riippumattomiin tilanteisiin.

Näin tapahtui vuoden 1918 alussa. Hän ajatteli Venäjältä Suomeen lähtiessään vapauttavansa yhteistyössä kansainvälisten tukijoiden kanssa  Pietarin bolsevikeltä. Mutta hän ryhtyikin sen sijaan  johtamaan saksalaisten tukemaa Suomen Valkoista armeijaa venäläisten tukemaa Punakaartia vastaan Suomen sisällissodassa. Vielä paria kuukautta aikaisemmin hän oli ollut Venäjän armeijan kenraali joka oli taistellut Saksaa vastaan vielä  1. maailmansodan rintamilla komennossaan 40.000 ratsumiestä.  Suomella ei ollut armeijaa ja poliisitkin olivat pääosin punaisia, maassa oli vielä Venäjän armeijan joukkoja ja Suomenlinnassa talvehti Venäjän Itämeren laivasto, joten Mannerheim joutui luomaan Svinhufvudin johtaman senaatin kanssa kaiken aivan alusta kriittisessä tilanteessa. Maassa olivakava nälänhätä ja väkivaltaiset levottomuudet eskaloituivat sodaksi.

Mannerheim ja adjutantti Akseli Gallen-Kallela, joka suunnitteli kunniamerkit ja univormut armeijan käyttöön. Hänen ehdotuksensa punaisesta leijonalipusta valtakunnan lipuksi vaihtui nykyiseen Bruno Tuukkasen ja Eero Snellmanin siniristilippuun, jonka idean ensimmäisenä esitti Zacharias Topelius.

Sisällissota, vapaussota, veljessota, punakapina, vuoden 1918-tapahtumat päättyivät  Mannerheimin johtamaan Valkoisten voitonparaatiin Helsingissä. Valkoista armeijaa tukeneet naiskagaalit, sairaanhoidosta ja muonituksesta ja kaatuneiden hautauksista vastanneet samariitti -naisjärjestöt juhlivat katujen varsilla sodan päättymistä ja Suomen vapautumista. Tästä alkoi levitä Valkoisia tukeneiden suomalaisten naisten Mannerheim-ihailu, jollaista ei oltu ennen nähty. ”Itse valkoinen kenraali Mannerheim kiitti toukokuun 16.päivänä 1918 Suomen naisia: Taistelutantereella laupeudensisarena tai Lotta Svärdinä tai kodissa uupumattomasti aherrellen sotilaiden varustamiseksi ja muonittamiseksi, kaikkialla, kaikilla aloilla on Suomen nainen työskennellyt hiljaisuudessa ja vaatimattomasti muistamatta unta ja lepoa.” Näin kirjoittaa Maija-Liisa Bäckström kirjassaan Fanni Luukkonen, Lottajohtaja. 1993. Otava.

Mannerheim kukitetaan Senaatintorilla voitonparaatissa toukokuussa 1918.

Työväen naiset

Punaisten joukossa Mannerheimia ei ihailtu ja Valkoinen armeija oli vihollinen, joka yritti tukahduttaa työväen vallankumouksen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan syntymisen. Sosiaalidemokraatti Martta Salmela-Järvinen kuvaa muistelmissaan tilannetta Helsingissä: ”Elintarvikepula tuli vuoden 1917 lopussa ja vuoden 1918 alussa yhä vaikeammaksi. Selvää leipää ei enää syöty, vaan siihen sekoitettiin pellavansiemenjauhoja, jotka aiheuttivat lapsille ripulia. Aina ei saatu sitäkään. Eduskunta ahkeroi kuitenkin lähinnä vain lujan järjestysvallan rakentamisessa. Sosiaalidemokraatit arvostelivat ankarasti tähän tähtäävää lakiesitystä, mutta se hyväksyttiin heidän vastustuksestaan huolimatta 12.tammikuuta. Tämän lain perusteella hallitus määräsi, että suojeluskunnat ja valkokaartit julistetaan hallituksen joukoiksi tammikuun 25.päivästä alkaen.” (Alas lyötiin vanha maailma, WS.1966.) Tätä armeijaa alkoi komentamaan Gustaf Mannerheim. ”Nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki” toteaa kirjailija Juhani Aho tuosta ajasta kirjassaan Hajamietteitä kapinaviikoilta.

Naisvankeja Rauten tehtaalla Lahdessa. Suurin osa heistä teloitettiin pian kuvan ottamisen jälkeen.

Sisällissodassa rintamilla kuoli noin 70–130 naista, heitä teloitettiin noin 420–460 ja vankileireillä kuoli 80–110 naiskaartien jäsentä. Vuonna 1998 julkaistun tutkimuksen mukaan naiskaartien kokonaistappiot olivat 755 kuollutta. Teloitettujen keski-ikä oli noin 20 vuotta ja puolet heistä oli alaikäisiä. Naiset joutuivat ennen teloitustaan usein myös seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Naisten osuutta sodassa on tutkittu enemmän vasta parinkymmenen vuoden ajan. Sodan jälkeen varsinkin naisten asiana oli arkeen palaamisen hoitaminen, koska miehiä oli vankileireillä. ”(Valkoisille) sotilaille kannettiin sylikaupalla kukkia ja kaikenlaisia herkkuja. Me työläisperheiden äidit, jotka emme olleet viikkomääriin voineet antaa ruokaa lastemme käsiin, saimme nyt katsellla, miten herrasrouvat syöttivät sokeria – saksalaisten hevosille.” kertoo Salmela-Järvinen.

Maailman historian merkkitapahtuma: Naisten täydet poliittiset oikeudet toteutuivat ensimmäisenä Suomessa vuonna 1906. Silloin Mannerheim oli ratsastamassa Kiinaan. Edellisenä vuonna hän oli osallistunut sukunsa edustajana vielä säätyvaltiopäiville.  Kuvassa edesä vasemmalta kansanedustajat Hilja Pärssinen, Alli Nissinen, Lucina Hagman, Alexandra Gripenberg, Evelina Ala-Kulju ja Liisa Kivioja. Takana vasemmalta Dagmar Neovius, Hedvig Gebhard, Iida Vemmelpuu, Hilda Käkikoski, Miina Sillanpää, Hilma Räsänen ja Maria Laine. Helsingin kaupunginmuseo

Naiset ja politiikka

Mannerheimin käsitys demokratiasta oli kielteinen, hänen mielestään oppimaton kansa ei saanut osallistua yhteiseen päätöksentekoon. Demokratia aiheutti vain viivytyksiä.  Naisten osallistuminen politiikkaan oli myös turhaa ja luonnotonta. Lapuan liikkeen taustavoimina toimineet Mannerheimin kaverit puuhasivat Mannerheimista jopa Suomen diktaattoria 1920-luvun lopulla, mutta Mannerheim huomasi ajoissa, ettei se sopisi hänen julkiselle kuvalleen.

Naisasialiikkeiden merkitys Suomen demokratian kehityksessä on ollut merkittävä, naisilla oli erilaisia poliittisia ja aatteellisia ryhmittymiä, mutta monet asiat myös yhdistivät, mm. raittiusliike, naisten oikeudellisen aseman parantaminen, avioliitto, perintöoikeus, avioero ja työaika ja työsuojelulainsäädännön kehittäminen. Suomessa naiset ensimmäisinä maailmassa saivat täysivaltaiset poliittiset oikeudet. Ensimmäisissä vaaleissa vuonna 1906 valittiin 19 naisedustajaa, jotka edustivat kaikki vaaleissa ehdokkaita asettaneita puolueita. Ehdokkaita asetettiin yhteensä 762, joista 62 oli naisia. Naiskansanedustajista kuului sosialidemokraatteihin yhdeksän, vanhasuomalaisiin kuusi, nuorsuomalaisiin kaksi sekä ruotsalaisiin ja Maalaisliittoon kumpaankin yksi. Sisällissodan jälkeen joulukuussa kaikki puolueet osallistuivat kunnallisvaaleihin.

Martta Salmela-Järvisen kirjassa Kun se parasta on ollut: ”Hänen (äidin) syntympäivänsä on kesäkuun neljäs, joka on myös Miina Sillanpään ja Suomen marsalkan syntymäpäivä. Ja niinpä kun siniristiliput kohoavat salkoihin kesäkuun 4. päivänä, minä voin mielessäni kuvitella, että ne tekevät kunniaa kolmelle suurelle, Miina Sillanpäälle, marsalkka Mannerheimille ja minun äidilleni.”

Suomen kuningas

Sodan päätyttyä Suomeen alettiin luoda uutta valtiosääntöä. Kuninkaan valitsijat olivat jo valinneet Hessenin prinssin Friedrich Karlin Suomen hallitsijaksi, mutta 1. maailmansodan voittajavaltiot eivät tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä saksalaissympatioiden takia. Mannerheim lähetettiin neuvottelemaan Lontooseen ja Pariisiin uuden Suomen Tasavallan ulkosuhteista ja pyytämään ruoka-apua. Suomi joutui hylkäämään saksalaisen kuninkaan, koska se olisi tehnyt Saksan hävittyä sodan Suomen kansainvälisestä asemasta erittäin hankalan. Mannerheimilla ei ollut mitään kuningaskunta-ajatusta vastaan, hän uskoi eliitin voivan johtaa kansaa parhaiten, mutta hänen ehdokkaansa kuninkaaksi oli Tanskan prinssi Aage.

Stockmann valittiin toimittamaan Suomen kuninkaalle Väinö I:lle tarpeelliset huonekalut, astiastot, liinavaatteet ja muut tarpeistot väliaikaiseen kuninkaan linnaan, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennukseen. Kuningaskuntahankkeen epäonnistuttua suurin osa irtaimistosta myytiin yksityisille henkilöille ja yhtiöille. Kuva Stockmannin kokoelmat näyteikkunassa 2019.

Sisällissodan päätyttyä Mannerheim sai kutsun lähteä metsälle Norjaan ja kutsun esitti hänen entinen lankomiehensä Hjalmar Linder. Metsästysretkellä Kitty (Catharina) Linder ja Gustaf Mannerheim rakastuivat.

Kitty Linder oli Mannerheimin ystävän Hjalmar Linderin sisarpuoli. Hjalmar Linder eli hurjan elämän ja Gustaf Mannerheim osallistui moniin yhteisiin juhliin ja asui Linderin Pietarin asunnossakin ajoittain. Hjalmar oli Suomen rikkain mies, joka omisti Kytäjän, Mustion ja muita kartanoita ja useita teollisuuslaitoksia. 50-vuotispäiväänsä hän juhli tilaamalla käyttöönsä oman junan, jolla juhlaväki matkusti halki Venäjän Kaukasiaan. Hjalmar  avioitui Gustaf Mannerheimin vanhimman sisaren Sophie Mannerheimin kanssa, mutta koska aviomies oli biseksuaali, Sophie ei kestänyt liittoa kolmea vuotta kauempaa, vaan lähti opiskelemaan sairaanhoitoa Englantiin.

Matkallaan Tukholman ja Kristianian (nykyinen Oslo) kautta Suomen asioissa Lontooseen, Mannerheim tapasi myös rakastettuaan Kitty Linderiä, jonka kanssa hän aikoi avioitua. Mannerheim oli jo viisikymppinen ja Kitty vasta 31-vuotias, mutta se ei rakastuessa merkinnyt mitään. Olihan sulhanen komea ja hänellä oli vaikutusvaltaa ja edessään merkittävä asema.

Mannerheim ja Kitty Linder. Romanssi oli hankala ja lyhyitä kohtaamisia lukuunottamatta kirjeenvaihdon varassa. Suhde piti pitää salassa, koska Mannerheim oli vielä naimisissa Anastasie Arapovan kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä.

”Olisi hauska saada kuulla jotain Kittyltä, päästä pyrähtämään tähän pieneen sydämeen ja siihen päähän, jonka rauhallisuutta ja tasapainoa mikään ei ole voinut häiritä. Päätän kirjeeni tähän Rakkaani, syleillen kahta pientä kättänne.” kirjoittaa Mannerheim Kittylle. Mannerheim oli kuitenkin naimisissa Anastasia Arapovan kanssa, uusi avioliitto ei vielä ollut mahdollinen. Avioliitto Arapovan kanssa kesti kaikkiaan kymmenen vuotta ja se päättyi Hangossa oikeuden päätöksellä avioeroon. Silloin Kittyn ja Mannerheimin suhde oli jo muuttunut. Kitty oli ilmeisesti todennut, että Mannerheim oli hänelle liian vanha, tai jotain muuta tapahtui, ehkä Mannerheim viivytteli avioeron kanssa liian kauan, koska pelkäsi julkisen maineensa puolesta. Kirjeen sävy Kittylle muuttui: ”Suutelen käsiänne mitä suurimmalla kunnioituksella. G. Mannerheim”

Hjalmar Linder oli tärkeässä asemassa 1918 syksyllä, kun punavankien tilanne Suomen vankileireillä oli katastrofaalinen. Hufvudstadsbladetin omistaja ja  päätoimittaja Amos Andersson katsoi läpi sormien ja antoi julkaista lehdessään Linderin kirjoituksen, jossa ensimmäisen kerran puututtiin julkisuudessa valkoiseen terroriin.  ”Hirmuteot jatkuvat maassamme, Ylipäällikön (Mannerheim) nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori”.  Linder oli saanut selville myös vankien valtavan määrän, yli 80.000 ihmistä oli eristetty ilman oikeudenkäyntiä karmeisiin oloihin ja maassa vallitsi samaan aikaan myös influenssaepidemia ”espanjantauti”. Linderin kirjoitus tuli julkiseksi myös kansainvälisesti, muun muassa Ruotsi reagoi voimakkaasti uuden naapurimaan tilanteeseen ja poliittisen johdon piti puuttua asiaan. Linder sai kuitenkin kantaa vastuun kirjoituksestaan, hänen velkojansa olivat hänen kimpussaan, hän sai tappouhkauksia ja joutui pakenemaan Suomesta. Lopulta suku menetti omaisuutensa ja Linder päätti itse päivänsä Etelä-Ranskassa Marseillesissa 2.6.1921.

Sairaanhoitaja Sophie Mannerheim

Sisar Sophie Mannerheim

Mannerheim osallistui 1920- ja -30-luvulla siviilinä  Suomen asioiden kehittämiseen, perusti mm. Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton, toimi aktiivisesti Punaisessa Ristissä  ja osallistui kampanjaan Lastenlinnan rakentamisen hyväksi. Nämä olivat sisaren Sophie Mannerheimin alulle panemia hankkeita. Veijo Meri kirjoittaa: ”Carl Gustaf ja Sophie olivat keskenään hyvin samanlaisia. Molempien ystäväpiiri oli suppea. Kummallakaan ei ilmeisesti ollut yhtään läheistä ystävää, mutta keskenään he olivat ystäviä. Molemmat olivat johtajaluonteita ja tekivät voimakkaan vaikutuksen ihmisiin. Myös olemukseltaan he olivat samanhenkiset, ”he liikkuivat kuin kuninkaalliset”. Molemmat sisarukset tekivät elämäntyönsä Suomessa, Sophie oli Suomen sairaanhoidon kehittämisen johtaja koko uransa ajan. Hävittyään presidentivaalit Ståhlbergille hän tunsi itsensä jonkin aikaa katkeraksi, mutta alkoi toimia liike-elämässä, matkusteli ja. naisasioista juoruttiin.

Mannerheim ja laulajatar Aulikki Rautawaara

Sota-ajan naiset

Suomeen tuli vuosien 1939 -1945 aikana yli 30.000 sotaleskeä, joiden vastuulle jäi yli 50.000 orpolasta. Kuva: Sotilaslääketieteen museo, Lahti. 2017.

Mannerheim on lähettänyt Suomen naisille eniten kirjeitä, ne ovat olleet viestejä, joissa ylipäällikkö esittää surunvalittelut uhrauksesta Isänmaan puolesta.

Ylipäällikön suruviesti.

Tässä linkissä YLE:n ohjelma sotaleskistä. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/02/15/sotalesket-olivat-sodan-hiljaisia-jalkitaistelijoita

Mannerheim kuuntelee kaatuneitten omaisten murheita.

Lotta Svärd -järjestö

Lottajärjestön lojaalisuus ja Mannerheim -arvostuksen määrä on valtava.  ”Suojeluskunnissa painotettiin, että lottapukuisia naisia oli kohdelta kunnioittavasti ja heitä oli tervehdittävä vastaantullessa, tunsi sitten tai ei. Jokaisen lotan oli kuitenkin aina muistettava eräs henkilö, jolle oli osoitettava mahdollisimman suurta kunnioitusta, hän oli Gustaf Mannerheim. Fanni Luukkonen antoi tästä itse esimerkin: pikkulott1a hämämmästytti, kun he näkivät Johanneksen kirkossa jo iäkkään lottajohtajan vastaanottavan sotamarsalkan syvään niiaten.”

Ote on kirjasta Fanni Luukkonen, Lottajohtaja. Lottajärjestö oli poliittinen osa Suojeluskuntajärjestöä, joka toimi Talvi- ja Jatkosodan aikana osana armeijaa tukitoimissa tiedotuksen, ilmavalvonnan, muonituksen ja sairaanhoidon ja vainajien kotiuttamisen aloilla.

Mannerheim antoi usein kuviaan muistoksi. Kuvassa Fanni Luukkoselle omistettu omakuva. Marsalkalla on kuvassa yllään lottien lahjoittamasta harmaasta lottakankaasta teetetty kesäpusero.

Lottajohtaja Fanni Luukkonen sai Mannerheimilta 1.luokan Vapaudenristin miekkoineen vuonna 1940. Yleensä kunniamerkillä palkittiin kenraalikuntaa. Luukkosen lisäksi vuonna 1942 saman kunnianosoituksen ovat saaneet sotilaskotijärjestön johtajat Katri Bergholm ja Toini Jännes. Marsalkka ja Suomen presidentti antoi vuonna 1944 Luukkoselle lorkeimman Suomessa koskaan naiselle myönnetyn kunniamerkin Vapaudenristiin liittyvän rintatähden.  Presidentti Tarja Halonen on saanut korkeimman naiselle myönnetyn kunniamierkin toimiessaan Tasavallan presidenttinä. Korkein kunniamerkki on Gallen-Kallelan suunnittelema Suomen Valkoisen ruusun suurristin ketjuineen ja rintatähtineen. 1960-luvulla ristissä ollut hakaristi -kuvio korvattiin havuristillä.

Sodan lopussa Mannerheim esitti kiitoksen lotille: ”Puolustusvoimien nimissä, ja uskon tässä esittäväni jokaisen miehen mielipiteen, kiitän sydämestäni lottiamme, joitten uhrautuva toiminta myöskin vaarallisimmilla paikoilla on kautta aikojen säilyvä ylevänä esikuvana Suomen naisille.”

Mannerheimin vanhuuden ystävä

Mannerheim ja Gertrud Arcron Nizzassa vuonna 1950. Tämä ystävyys ei ollut Marsalkan mielestä enää piiloteltava asia. ”Jos juorutaan jotain 80-vuotiaan ukon romanssista, sillä ei ole merkitystä.”

Mannerheimin vanhuudessan tarvitseman kepin voi ostaa kopiona Lahden Sotilaslääketieteenmuseosta.

P.S. Me tarvitsisimme uuden Sotahistorian museon.  Suomenlinnassa on jo hyvä alku.

P.S. P.S. Käykää ihmeessä Mannerheim -museossa! Se on järjestetty uudelleen vuonna 2017 ja siellä on Suomen parhaat opastukset.