Eila: Miks sun pitää tulla keräämään noita tänne hautausmaalle?

Kaisa: Näissä on taikaa.

Eila: Oi kato, orava. Se loikkiii noiden hautakivien päällä. Ihanaa, se on ihan kesy, se jäi tuohon kypärän päälle istumaan ja hieroo tassujaan ja tsäksättää. Mä katon saisko siitä kuvan lähempää. Joooo! Se oikein poseeraaaa!  Se on niin söpö ja pörhistelee ihanasti. Se viihtyy täällä idyllisessä ympäristössä, jossa sillä ei ole uhkia.  Se on turvassa täällä. Kato miten sen turkki on paksu ja kiiltävä ja häntä on niin tuuhea. Mä meen ihan lähelle nyt. Kato! Se ei mene minnekään!

Kuva: Arto Tervonen.

Eila: Kato, täällä kypärässä on jotain! Heei! Täällä on linnunpesä! Kato täällä on linnunpesä! Mä otan tästä pesästäkin kuvan. Tuo orava ei pelkää mua yhtään. Nyt se alko säksättää hei mulle! Ja poukkoilee. Apua, arvaa mitä. Se aikoo ryöstää tään linnunpesän ja se puolustaa sitä. Hei mitä mä teen – apua!!! Mä meen kattomaan vielä lähempää. Hei täällä on kolme munaa ja varmaan ainakin pari munaa on rikottu. Täällä on jotain limaa tässä kuopassa! Hirveetä. Tää on hirveetä.  Tule nyt kattomaan.

C.M.Riddarstormin hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaan vanhassa luterilaisessa osassa. Kuva: Hannu S. Aho

Kaisa: Mitä sä löysit? Ai tää Ridderstrormin kypärä. Siellä on monena keväänä ollut linnunpesä, mutta eivät poikaset sieltä lentoon pääse, oravat syövät munat heti. Ne ajavat hautovan emon ulos pesästä ja alkavat herkutella.

Eila: Kauheeta. Meni tunnelma pilalle. Ihmeellistä, että lintu tekee pesän kypärään! Eikö se tiedä, että se on ansa!

Kaisa: Niin. Ja tämä väkivalta jatkuu Ridderstormin kypärässä joka kevät. Oravat ja linnut tappelevat, mutta sitä ennen jo linnutkin ovat tapelleet hyvästä pesäpaikasta.

Eila: Kuka tää Ridderstorm oli?

Kuva: Ulla-Maija Rouhiainen

Kaisa: Ridderstorm oli sotilas. Kuoli 41-vuotiaana ja helsinkiläiset keräsivät hänelle rahat tämän muistomerkin pystyttämiseen. Hän oli sankari. Siihen aikaan käytettiin lähitaistelussa vielä miekkaa, sittemmin miekasta tuli kiväärin lisävaruste, pistin – bayonette. Tappaminen oli varmaan kova juttu siihen aikaan. Mitä kauempana tapettava kohde on, sen helpompaa sen tuhoaminen.  Nykyään siviilien kuolema sotilaskielessä on ”oheistappio”. Oheistappiossa omat eivät kuole, mutta kun siviileitä, vaikka nyt vihollisen puolella sijaitsevaa päiväkotia, ei ole tarkoitus tuhota, mutta sitä ei voida rakettihyökkäyksessä eristää, se kirjataan siististi oheisiksi, vähän kuin omiksi. (Niin kuin vanhainkodissa väärien lääkkeiden antaminen asukkaalle on lääkepoikkeama).

No joo. Luitko sen Hyvän historian, josta kerroin? Sotilaat ampuvat useimmiten ohi tahallaan, koska eivät halua tappaa. Mitä kauempana sota on siihen voidaan liittää ihan outoja arvoja, jotain ylevää tai varsinaista tekoa häivyttävää.

Ajattele kuinka sankarimme Barack Obama ohjasi Hillaryn kanssa dokumenttielokuvan Osama bin Ladenin ja parin vaimon ja lapsen teurastuksesta.

Eila: Minusta ihminen on saman elävän organismin osa – jos sä tapat jonkun, jotain sinussa itsessäskin kuolee. Loppuu pysyvästi.

Kuva: Ulla-Maija Rouhiainen

Kaisa: No joo. Riddarstormista tuli ratsumestari ja hän soti turkkilaisia vastaan Venäjän Nikolai I:n ja Osmannien Mahmud II:n lyhyessä sodassa sata vuotta sitten Shumlassa, nykyisessä Sumenissa, Bulgariassa, tunnin matkan päässä Varnasta länteen. Nykyään kukaan ei muista tätä sotaa enää ollenkaan. Me kuuluttiin siis Venäjän keisarikuntaan sadan kymmenen vuoden ajan ja tuhannet suomalaiset miehet saivat säädyllisen – nimenomaan säädyllisen, elannon sotimalla keisarien armeijassa. Muun muassa Mannerheim.

Tässä Riddarstormin sodassa taisteltiin Balkanista, Bulgariasta, mutta varsinkin Kreikasta. (Siis siitä lomasaarien paratiisista ja demokratian kehdosta, jossa orjat tekivät työt, vähän niin kuin täällä läntisessä maailmassa tai koko maailmassa nytkin.) Suomalainen Riddarstorm komensi pietarilaisia ulaaneja.  Hän pääsi pakenemaan kymmenen äijän kanssa turkkilaisten piirityksen läpi. Muut miehet turkkilaiset pilkkoivat ja räjäyttivät. Kiinnostavaa on se, kuinka julmia ihmiset ovat heikommille ja hävinneille.

Kuva: Ulla-Maija Rouhiainen

Eila: Sen täytyy olla yhteydessä omaan häviämisen pelkoon.

Kaisa: Niin. Koulukiusaamiseen. No, Ottomaanit miehittivät silloin vielä koko Balkania, ajattele Kreikkaa! – mutta venäläiset ajoivat heidät lähelle Istanbulia. Sitä kaupunkia ja Bosporin salmia Venäjä olisi halunnut – niin kuin nyttenkin – Mustameri on Venäjälle ja Putinille tärkeä juttu. Mutta lopputuloksena Nikolai ei halunnut ärsyttää Britannian Yrjöä numero neljä eikä Ranskan Kaarlea, joilla molemmilla oli kyllä kotimaassaankin tarpeeksi ongelmia. Hän antoi sulttaani Mahmudin pitää Balkanin, mutta otti Mustanmeren toiselta rannalta Venäjälle Armenian, Azerbaidzanin ja Georgian. Ei vähän. Ja taistelu jatkuu.

Eila: Kun Georgiassa kiipeää vuorelle, näkee kaunista luontoa, ihmeellistä Kaukasuksen metsää, kasveja, esimerkiksi salkoruusut kasvavat villeinä pitkin ojia!

Kaisa: Ja ympäröivillä vuorilla vaanii vihaisia miehiä yrittäen tappaa toisiaan. Kaikilla ukkeleilla on joku symboli, joka pitää saada vietyä voiton merkkinä naisille kotiin. Naiset ovat yhtä paljon osallisia kuin miehetkin tähän väkivallan kulttuurin jatkumiseen. Veri ja paska tarvitsevat koristeita, kauhu koristautuu kruunulla ja valta ja vääryys…

Kuva: Ulla-Maija Rouhiainen

Eila: Joo,joooo, jooooo, kiitos. Sulle ei voi sanoa mitään, heti tulee luento. Sä haluat aina näyttää, kuinka paljon tiedät, ja tiedäthän sä paljon, mutta ei se tässä ole tärkeintä. Olen samaa mieltä väkivallasta, mutta kai nyt puolustautuminen on oikein!? Ja heikomman puolustaminen ainakin. Oman kulttuurin ja itsenäisyyden puolustaminen. Eivätkö veteraanimme ansaitse kunnioitusta!!? Pitääkö kärsimyksestä tehdä noin realistinen.

Kaisa: No mitä eroa on oravan linnunpesän ryöstöllä ja Ottomaanien Balkanin ryöstöllä tai Venäjän Etelä-Kaukasuksen ryöstöllä? Tarina. Jumalauta tarina. Ja kypärä. Ja hauta. Tai hautoja ja hautoja ja joukkohautoja. Vain ihminen pystyy tähän: kertomaan tarinaa sodasta, hautaamaan tappamansa ja panemaan haudalle kypärän. Ihminen ei syö niitä munia siitä toisen pesästä nälkäänsä. Tai voi syödäkin, kun kyse on…

Eila: Joko sä keräsit ne?

Kaisa: Jatkan vielä.

Eila: Mä meen kattelemaan tuonne Taiteilijakukkulan suuntaan.