Tuntuu kuin joukkuetoiminta ja treenaaminen olisi juuri alkanut, mutta havahduin tänään siihen tosiasiaan, että keväthän on aivan nurkan takana. Näin hyvässä seurassa treenit ovat menneet kuin siivillä ja aika on vierähtänyt huomaamatta. Vielä viime vuoden puolella tuntui, ettei millään jaksaisi odotella kevättä ja sitä hetkeä kun pääsee ensimmäisen kerran raskaan talvipyöräilyn jälkeen kuivalle maantielle. Toisaalta nyt alkaa tuntua aika hurjalta ajatus siitä, että alle viiden kuukauden päästä pitää olla valmis lähtöön. Ajatus ei sinänsä pelota, enemmänkin motivoi treenaamaan entistä tiukemmin. Olen aina pitänyt itseäni laiskana ihmisenä, mutta kuinkas sitten kävikään? Se on lopulta aika pienestä kiinni miten elämä lähtee ottamaan uutta suuntaa.
Tällä hetkellä jokaviikkoiseen harjoitteluuni kuuluu kaksi kertaa voimaharjoittelua salilla, yksi intervallipyöräily ja yksi pitkä peruskestävyysharjoitus. Kaksi jälkimmäistä ovat useimmiten joukkueporukalla tehtyjä yhteisharjoituksia, mutta onpahan alakerran verstaalle viritelty pyörää telineeseen niitä päiviä varten kun en pääse lähtemään yhteisiin treeneihin. Lisäksi noudatan harkittua harjoittelua tukevaa ruokavaliota. Voitaneen sanoa, että joukkueeseemme liittyvät aihepiirit ovat aika vahvasti mielessä päivittäin. Olen kokenut sen hyvänä asiana, sillä aika usein reidet alkavat viestiä aivoilleni, että olis kyllä huomattavasti parempi olla jos nyt vaan kaveri lopettaisit sen riehumisen. Näinä hetkinä mietin miksi aloin tätä alun perin tekemään. Mikä on päämäärämme ja mitä kaikkea tällä voidaan yhdessä saada aikaan.
Aina se tila jostain löytyy, ei tekosyitä!
Toistelen myös itselleni, että helppoahan tämä on. Olen nähnyt alle kouluikäisiä lapsia, jotka ponnistelevat kovempaa kuin minä koskaan eläessäni. Kun harhauttaa itsensä näillä ajatuksilla, pääsee ohi pahimmasta epäröintivaiheesta ja endorfiini alkaa jyllätä. Kestävyysharjoittelussa mieli on usein se joka pettää ensin, vaikka lihakset eivät olisikaan tyhjät. Näin ainakin omalla kohdallani. Yllättävän paljon on omasta päästä kiinni ja hyvä ryhmä on aivan häkellyttävä voimavara. Suurena tukena ovat myös joukkueen ulkopuoliset lähimmäiset. Milloin kukakin tsemppaa kun ei jaksaisi, vahtii lapsia kun pitää harjoitella, joustaa omista menoistaan, jotta minun ohjelmassani säilyy säännöllinen rytmi tai laatii minulle voimaharjoittelu- ja ravitsemusvalmennusta huomattavasti omaa tietotasoani paremmalta pohjalta.
Tätä kirjoittaessani huomaan taas haikailevani kevään perään. Pääsispä jo ajamaan. Toisaalta nyt on niin hyvä treenirutiini, että antaa ajan kulkea omalla painollaan ja keväällä ollaan taas astetta valmiimpia entistä kovempaan harjoitteluun. Suurin osa joukkuelaisista vielä odottelee pyöriään saapuviksi ja osa on hankkinut pyöränsä edellisten vuosien kuskeilta. Minä olen yksi jälkimmäisistä ja alakerrassa on viime vuotinen pyörä täydessä iskussa. Kerkesin sillä kerran ajaa ennen liukkaita kelejä loppusyksystä ja nyt olen ottanut siihen tuntumaa harjoitusvastuksen kanssa kotona. Olen jo nyt erittäin kiintynyt mokomaan ja voin melkein aistia sen vapauden tunteen kun ensimmäisen kerran pääsen starttaamaan pihasta ilman paksuja vaatteita kirkkaaseen kevääseen ja antaa vaan mennä.
Sitä odotellessa, päivä kerrallaan.
Aleksi Sorjonen 8.2.2018
