Niinpä vain allekirjoittanutkin ”valveutuneena” kansalaisena kirjoitti sananvapaudesta Charlie Hebdo –iskun jälkeen. Vaikka totta kai pidän tekstiäni hyvänä, ei näin syvällä viestinnän parissa olevan (onhan alan opiskelukin jotain…) pitäisi lähestyä sellaista suurta abstraktiota ilman kunnollista määritelmää. Omasta kömmähdyksestä nolostuneena aloin pohtimaan mitä sananvapaus oikeastaan tarkoittaa.
No, tällainen pohdiskelu ei oikein ollutkaan mikään helppo homma. Eihän humppahumanistille mikään ole, mutta silti savotta olikin niin suuri, ettei oma kykyni riittänyt kokonaisvaltaiseen analyysiin. Ajattelin kuitenkin kuvailla prosessia, sillä eihän sitä tiedä vaikka olisin päässyt oikeille jäljille. Ensiksi mieleeni tuli, että sananvapaus on oikeus sanoa oma kanta vaikka se ei olisikaan kaikkien mieleen. Tämä kuvaus pyöri mielessäni vielä silloin kun kirjoittelin ensimmäistä kertaa tästä teemasta. Tämä määritelmä kuitenkin on aivan liian väljä ja kattaa myös harmaan alueen. Harmaalla alueella tarkoitan kiihottamista kansanryhmää vastaan (poliittisesti ja ideologisesti esimerkiksi vihapuhe) ja tietoista pahanmielen luomista.
Mitäs se sananvapaus sitten on? Kenties se on vapautta ilmaista mielipiteensä lakien puitteissa. Tämä oivallus täytti minut jo hetkellisesti mielihyvällä. Niinhän sen täytyy olla. Mutta kuinkas ollakaan historia, tuo yksi suurista intohimoistani, läimäytti minua ympäri korvien. Historia tuntee monia tapauksia joissa valtio on säätänyt lakeja sanan- ja ilmaisunvapautta vastaan. En pelaa nyt natsikorttia, sillä se olisi liian helppo. Käännän katseeni itään. Monissa itäblokin maissa valtion kyseenalaistava tai sen hegemoniaa kyseenalaistava kritiikki oli kiellettyä. Tästä syystä lait eivät ole oikein paras keino viitoittaa sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Tosin hieman ontuvaa on verrata diktatuuria ja vapaata länsimaata keskenään. Vai onko? Entäpä jos nykyinen lainsäädäntömme tuntuukin tulevaisuudessa aivan liian rajoittavalta. Kerta ei olisi ensimmäinen. Jätän kuitenkin tähän vastuuvapauslausekkeeksi itselleni toteaman, että en kyseenalaista Suomen nykyistä lainsäädäntöä.
Jos lait eivät ole tulkinnallisuutensa takia täysin kattavia tähän sananvapauden (työ)määritelmääni, niin mikä sitten on? Etiikka. Sehän se on. Moraalin, joka on etiikan sovellus, täytyy pitää sisällään sen mikä on oikein ja väärin. Monestihan jokin perustellaan eettisillä syillä. Ei saa loukata ketään, sen on vastoin hyviä tapoja ja väärin tai Tämä on vastoin moraaliani. Siispä, sananvapaus on oikeutta ilmaista eettisesti oikea mielipide. Totta – ja aivan väärin. Kun kyse on etiikasta, ollaan niin sanotusti jännän äärellä. Uskonto, josta eettiset ohjeet kumpuavat, onkin sellainen raskassarjalainen kun kyse on tulkinnoista ja kilpailevista mielipiteistä. Miksi siis kristilliset arvot olisivat oikeammat etiikan suhteen kuin vaikkapa buddhalaiset? Ja taas tulen lopputulemaan, etten ole edennyt puusta pitkään.
Vanhanaikaisestihan tässä pohdiskelussa kuitenkin lopulta kävi. Päädyinkin lopputulokseen, että sananvapaus on elävä ilmiö. Sen rajoja on jatkuvasti valvottava ja tietoisesti tutkittava. Oikotietä onneen ei ole. On vain yritys, erehdys ja tulkinta. Näiden varassa yhteisiä pelisääntöjä on seurattava. Sananvapaus on siis ajasta ja paikasta riippuva ilmiö, joka on aina määriteltävä uudestaan ja joka on tulkittavissa hyvin monella eri tavalla. Mitä tämä käytännössä merkitsee? Siis muuta kuin, että määritelmä ei oikein tuossa muodossa anna juuri mitään ohjeita mitä saa ja ei saa sanoa sananvapauden nimissä. En minä vaan tiedä. Onneksi mieleeni muistuivat sanat, jotka itse olen kuullut varmaan useampaankin otteeseen: Ole ihmisiksi! Siinä se on. Hieman avaten: Kritisoi, mutta älä loukkaa toisen ihmisarvoa. Siinä on hyvä käytäntö.
