Ville isolla kirkolla

Maahanmuuttokritiikin kritiikki

Pitkästä aikaa kirjoittelen havaintojani ympäröivästä maailmastani. Toisten harmiksi, toisten vähemmän harmiksi. Melkoista haipakkaa on ollut tämä alkusyksy ja opintojen jatkaminen, mutta nyt on taas tulossa tutut rutiinit näihin hommiin ja toivottavasti enemmän aikaa myös kirjoitteluun. Tällä kertaa otan kantaa muutamiin seikkoihin vellovassa maahanmuuttokeskustelussa.

Ensinnäkin mietin onko tämä keskustelu ollenkaan ajankohtainen, vaiko pelkästään loistava tekosyy keskittää huomio valtion leikkaustoimilta yhteen ihmisryhmään? Myönnän edellisen virkkeen olevan kärjistys, mutta ei se siitä välttämättä tee yhtään sen huonompaa. Tärkeintä tässä on nyt nähdä taustalla oleva analogia. Samaan aikaan kun pakolaisista keskustellaan, hallitus pyrkii viemään maaliin monia työntekijöiden asemaa kurjistavia uudistuksia. Taktiikkahan on tuttu ja toimivaksi koettu. Eihän tässä nyt tarvitse mennä kuin reilut seitsemän vuosikymmentä taaksepäin ja voi havaita samanlaisia lainalaisuuksia käytettävän argumentoinnin pohjalla. Oli yksi suhteellisen selkeä etninen ryhmä jota syyttämällä voidaan paeta muita ongelmia ja niputtaa heidän niskaansa kurjan taloudellisen tilanteen aiheuttamia levottomuuksia.

 

Ehkäpä maahanmuutto on kuitenkin aiheellinen ja ajankohtainen puheenaihe, mutta se valo missä asioita esitetään, ja julkisesti kommentoidaan, on kyseenalainen. Eurooppahan on juuri nyt suuren muuttoaallon kohteena. En kuitenkaan jaksa uskoa kaikkien maahantulijoiden olevan nahkatakkisia nuoria miehiä jotka ovat tulleet raiskaamaan naiset ja hakkaamaan miehet. Enkä usko, että moni näin väittävä todella itsekään uskoo tuohon. Ei ainakaan jos ajattelisi asioita järjellä eikä antaisi ennakkoluulojen värittämien tunteiden ottaa valtaa. Eikös Aristoteles jo aikoinaan erotellut paatoksen ja logoksen, eetoksesta puhumattakaan, argumentaation osiksi? Tarkemmin menemättä antiikin Kreikkaan ja aikalaiseen puhetaitoon ideana on se, että taitava puhuja käyttää kaikkia noita kolmea rakentaessaan puhetta ja vastaavasti analysoidessaan muiden puheita. Eli, mitäs jos kiihkoilun lisäksi ajateltaisiin (ja myös kommentoitaisiin) järjellä muita kunnioittavasti maahanmuuttokeskustelussa. Tätä kehotusta ei silti pidä tulkita kritiikin kieltämisenä. Ei suinkaan. Kritiikkiä pitää saada esittää aina, mutta toisia kunnioittaen.

 

Nyt kun sain sydämeltäni tuon keskustelun muodon kritiikin, voisin osoittaa kritiikkiä myös sisältöön. Turvapaikanhakijoiden sukupuoli ja ikä on ollut paljon esillä. Tällaiseen kuvastoon viitatessa on kuitenkin jätetty huomioimatta muutamia oleellisia asioita. Mitäs jos tämä nuori mies joka on lähtenyt hakemaan turvapaikkaa, tulee maahan ensin jotta hän voi järjestää perheelleen asunnon. Konkreettisen paikan jonne perhe sitten matkaa hänen jälkeensä. Ja vielä siten, että perhe voi mahdollisesti turvallisemmin kuin lähes merikelvottomilla lautoilla Välimeren yli suorittaa tuon matkan. Eikö tuollainen itsensä vaaroille alttiiksi ja jopa suoranainen itsensä uhraaminen ole erittäin ihailtavaa ja pyyteetöntä toimintaa? Vai eikö maahantulija yksinkertaisesti voi olla hyvä ihminen kun on erilainen kuin kantasuomalainen? Näin kärjistettynä voi hyvin nähdä tuon eriarvoisuuden olevan aivan naurettava ajatus.

 

Mutta kun nuorista miehistä ja sodasta on kyse, ei voida olla ajautumatta keskusteluun jossa verrataan Suomen talvi- ja/tai jatkosotaa ja esimerkiksi Syyrian nykytilannetta. ”Niin, eikös ne maahantulijat sitten kuitenkin ole huonoja ihmisiä ja jopa pelkureita, kun jättävät vaimonsa, lapsensa ja vanhat vanhempansa sodan jalkoihin? Että eipä siinä paljon paina yksi lyhyt merimatka Välimeren yli. Onhan se merikin siellä Etelän maissa ja varmaan täynnä lämmintä vettä, että ei ne mitään sankareita ole.” Voi kun tilanne siellä Syyriassa olisikin yhtä yksinkertainen kuin Suomessa 1939–45. Siellä alueella kun ei ole kahta selvää sotivaa armeijaan, vaan erilaisia aseistettuja joukkioita, jotka sotivat keskenään. Yksi iso aseistautunut joukkio alueella on ISIS. Tuskin kukaan toivoo sen saavan joukkoihinsa lisää taistelijoita. Toinen seikka joka alueella vaikuttaa on eri etniset ryhmät. Tilanne ei siis ole ollenkaan samanlainen kuin meillä täällä Suomessa oli. Vaikka meilläkin oli taustalla sisällissota, Suomi oli yhtenä rintamana vihollistaan vastassa. Meitä yhdisti ihonväri, kristinusko, kieli ja sama käsitys vihollisesta – ja näistä oikeastaan mitään ei voida sanoa Syyrian tilanteesta. Joten vaikka se olisikin helppo niputtaa maahantulijat raukoiksi, ei niin tilanteiden erilaisuuksien takia yksinkertaisesti voida tehdä.

 

Sitten olisi vielä tämä köyhä köyhää vastaan –ajattelumalli. Tämä sattuu minuun joka kerta kun sitä käytetään. Tarkoitan tällä mallilla siis kantasuomalaisten köyhien vertaamista köyhiin maahantulijoihin. On meillä Suomessa leipäjonoja. Ja ne vieläpä pitenevät kasvavaan tahtiin! Mutta niitä leipäjonoja on ollut jo ennen pakolaisia ja harmikseni joudun toteamaan, että on varmaan tämän pakolaiskriisin loputtuakin. Eikä se tarkoita, että oman maan köyhät ja pakolaiset olisivat toisistaan eriävässä asemassa. Että kummallekaan ryhmälle kuuluisi toista enemmän. Sellainen ajattelu on turhaa. Ilman muuta molempia ryhmiä pitää auttaa. Sehän on ainoa oikea ja humaani teko. Ei ole oikein siis keinotekoisesti asettaa köyhiä ja köyhiä pakolaisia vastakkain. Kumpikaan kun ei syö toisensa pussista. Kyllä Suomen pitäisi olla sellainen valtio, jossa ei kukaan näkisi nälkää. Vielä tämän kappaleen loppuun haluan ikään kuin ajattelua herättääkseni kysyä: Mikä on eettisyyden hinta? Missä vaiheessa rahalliset arvot tallovat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon jalkoihinsa? Miksi me ajattelemme näin?

 

Tässä oli muutamia näkökulmia pakolaiskeskusteluun. Erimieltä saa ja varmasti kannattaakin olla. Kyllä minäkin olen huolissani maahanmuuton aiheuttamista lieveilmiöistä ja osaan olla kriittinen myös suvaitsevaa kantaa kohtaan. Kyllä minua aidosti harmitti kun maahantulijat menivät syömälakkoon saadessaan vastaavaa ruokaa kuin minä ja muut suomalaiset syövät/ovat syöneet kouluissa ja laitoksissa. Edellä mainitut esimerkit olivat asioita, jotka minua yksilönä harmittavat. Jotakuta muuta voi harmittaa meneillään olevassa keskustelussa muut seikat. Tärkeintä kuitenkin olisi että tällaisessa tilanteessa, kuten myös muulloin kun ollaan erimieltä, puhuttaisiin asiallisesti ja ihan faktoilla. Se vie enemmän aikaa ja vaatii enemmän ajattelutyötä, mutta on myös palkitsevampaa. Välttämättä ei edes tarvitse päätyä yhteiseen mielipiteeseen. Tärkeintä on vuorovaikutus.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*