Laulajatar Kikka (1964-2005) on jälleen ajankohtainen, kiitos Ylen Radio Suomen kuunnelmasarjan, Kikka – tarina tähdestä. Radiokanavalla on jo useana kesänä ollut ohjelmistossaan artistiaiheinen kuunnelmasarja. Viime kesänä aiheena oli Gösta Sundqvist, muutama vuosi sitten oman kuunnelmasarjan sai Juice.
Kikan (oik. Kirsi Sirén, o.s.Viilonen) urasta kertovan kuunnelmasarjan on käsikirjoittanut Paula Salminen ja Kikan roolin tekee Hanna Vahtikari, joka kuulostaa kiitettävästi Kikan kaltaiselta. Kaikki jaksot ovat kuunneltavissa Yle Areenasta, josta kävin ne ahmimassa, kun työvuorot ovat nyt sellaiset, etten oikein varsinaisena lähetysaikana ehdi niitä kuunnella.
Tällaisena Kikan muistamme. Kuva: Yleisradio.
Kikka-kuunnelma löytyy osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-50176555
Todellisten henkilöiden lisäksi sarjaan on kirjoitettu fiktiivinen hahmo, Sanna, Kikka-fani Joensuusta. Sarja käynnistyy, kun Sanna on käymässä Tampereella ja pieleen menneiden treffien vuoksi päätyy Kalevankankaan hautausmaalle, jossa hän osuu sattumalta juuri Kikan hautapaikalle ja lapsuuden idoliin liittyvät muistot palaavat Sannan mieleen.
Sarja seuraa Kikan uraa käynnistymisvaiheesta valtaisan suosion vuosiin ja uran hiipumiseen. Loppua kohden Kikan kohtalo käy yhä surullisemmaksi. Kikka haluaisi uudistua taiteilijana, hän tahtoisi tehdä muutakin leikkimielistä seksikästä musiikkia, mutta yleisö ei ole vastaanottavainen. Levyt eivät myy, ihmiset katoavat Kikan ympäriltä, ongelmat kasaantuvat.
Sarjaa kuunnellessa tulee mieleen Kikkaa koskevia muistoja vuosien takaa. En ole koskaan ollut erityinen Kikka-fani, mutta Kikan levytysuran (1989-2002) aikana oli melko mahdotonta olla näkemättä ja kuulematta Kikkaa koskaan missään, vaikken ikinä omistanut yhtään Kikan levyä enkä käynyt hänen keikoillaan. Kikka oli ja on edelleen yksi myydyimpiä suomalaisia naisartisteja kautta aikojen. Hän on osa 1990-luvun alun populäärikulttuurin historiaa. Hän sai paljon palstatilaa lehdissä.
Aikoinaan myös Kata Kärkkäinen (nyk. kirjailija Katariina Souri) yritti laulajan uraa, ja Kikkaa pidettiiin tietyllä tavalla Katan kilpailijana, koska molemmat olivat seksikkäitä ja esittivät pop-iskelmää. Koulun puurojuhlassa 1990 lukion ykköset tekivät sketsin, jossa eräs Katja esitti Kataa ja Marianne Kikkaa. Kikka meni esiintymään Katan eteen ja Kata yritti tunkea Kikan eteen, mutta Kikka pääsi paremmin esille. Musiikkina oli Kikan Syksyn sävelest tuttu Sukkula Venukseen. Jonkinasteinen sensaatio oli Mariannen asu. Se oli jotakuinkin samanlainen kuin Kikalla oli ollut televisiossa.
”Mistä se puku oikein saatiin?” kysyin yhdeltä tutulta ykköseltä ja sain kuulla, että Mariannen äiti oli taitava ompelija ja oli tehnyt asun Mariannelle. Siis kaavoittanut, hankkinut sopivat kankaat ja ommellut puvun telkassa nähdyn perusteella. Hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan, että tytär sai koulussa esittää Kikkaa, vaikka puvulle tuskin olisi käyttöä kuin yksi kerta.
Meidän vuosikertamme abikronikkaan tuli Jaana A:n kohdalle maininta yhdennäköisyydestä Kikan kanssa. Jaanaa oli joku bussissa luullut Kikaksi, vaikka Jaana oli sinisilmäinen ja Kikka ruskeasilmäinen. Vaaleat kiharat riittivät erehdyttämään.
Eräällä riparilla eräs isonen oli polleana, kun hänen ryhmässään oli tyttö nimeltä Kikka – joka oli Kikan näköinen, vaalea ja nätti. Yksi toinen isonen yritti kehua, että hänelläpä onkin Kata, mutta Kata ei ollut erityisemmin Kata Kärkkäisen näköinen. Sievä kyllä, muttei tummatukkainen. Kikka, joka muistutti Kikkaa oli tietysti enemmn kuin Kata, joka ei muistuttanut Kataa.
Vuonna 1993 toimittaja Matti Välimäki oli varusmiespalveluksessa Ruotuväki-lehdessä ja sai käsiinsä arvostelukappaleen Kikan uudesta levystä Käyrä nousemaan. Kyseinen äänite sisälsi myös kappaleen Tartu tiukasti hanuriin. Välimäki kirjoitti, että Kikka on arvostelun yläpuolella. Hän sai nuhteet – ei tosin järin vakavat – päätoimittajalta, majuri Harri Heinilältä. Moite liittyi lähinnä siihen, että kun on tilattu arvostelukappale, se pitää myös normaalikäytännön mukaisesti arvostella. Huumorintajuinen Heinilä kyllä ymmärsi Välimäen muotoilleen kirjoituksensa toisaalta kieli keskellä suuta, toisaalta kieli poskessa.
Kikan levyn kannen kuvasi Marica Rosengård.
Vuonna 1995 olin Rovaniemellä seuraamassa sotilasurheilukilpailuja ja kävin syömässä sotilaskodissa. Sotkun jukeboksissa raikasi, mikäpä muukaan kuin Kikka. Tällä kertaa sotapoika oli valinnut soitettavaksi edellisvuonna ilmestyneen laulun Ota vaatteet pois.
Samaan aikaan ja edelleenkin suomalaisissa musiikkipiireissä vaikutti toinenkin Kikka Pirkanmaalta, nimittäin Kirsi-Marja ”Kikka” Laitinen (s. 1960). Laitinen julkaisi 1998 esikoiskirjansa, omaelämäkerrallisen romaanin Hello, Mary-Lou! (Like), jossa Mary-Lou-niminen nuori kunnianhimoinen nainen bändeineen pyrkii luomaan musiikkiuraa. Hänen suureksi harmikseen musiikkiareenoille ilmestyy toinenkin Mary-Lou, jonka imago ja laulut pelaavat seksuaalisuudella. Tässä tietenkin viitattiin Kikkaan. Mary-Lou kävi katsomassa kaimansa keikkaakin ja hänen mielestään se oli törkeä.
Hello, Mary-Lousta Like on julkaissut uuden laitoksen, josta kustantaja lyö mainosrumpua täten: ”Sen verran paljon kirjan päähenkilölle Mary-Loulle on vuosien saatossa ehtinyt tapahtua, että Kikka Laitinen tekee pokkariversioon reippaita päivityksiä.” Ilmeisesti tapahtumia ei ole ollut niin paljon, että niistä olisi saanut kasaan tai jaksanut kirjoittaa oikean jatko-osan. Kansi on vaihdettu. Alkuperäisessä oli kuva Laitisesta itsestään, nyt on bussin kuva.
Pitkän linjan muusikko Kikka Laitinen julkaisi 1998 omaeläkerrallisen esikoiskirjansa. Kuva: Like Kustannus.
Kahta artistia tuskin on voinut sekoittaa toisiinsa, sen verran eri tyylisiä heidän ohjelmistonsa ja tyylinsä ovat olleet. Kikka Laitinen tuntuu pitäneen itseään parempana muusikkona ja ihmisenä. Kutsumanimen lisäksi molemmat kävivät samalla laulunopettajalla, mikä kävi ilmi tv-dokumentista Kikka: Kaksi Kikkaa, joka esitettiin Ylellä vuosi tai pari sitten.
Myös Kikan sisko Kati Kailahti koetti laulajanuraa Kikan suosion ollessa suurimmillaan. Tuonaikaisten lehtijuttujen perusteella sai käsityksen, että siskosten välit eivät olleet ihan lämpöisimmästä päästä. Katin ura jäi siltä erää yhteen levyyn.
Kikalla on ollut sitkeitä faneja halki vuosien, vaikka levymyynti viime vuosituhannen lopulla hiipuikin. Kikka esitti omien hittiensä lisäksi monia muiden artistien suosituiksi tekemiä kappaleita. Hänen ohjelmistossaan oli mm. Nisa Sorayan ja Mona Caritan kappaleita ja kuunnelmassakin kuullaan moneen otteeseen tahteja Apinamiehestä, jonka suomalainen alkuperäisesittäjä oli Ami Aspelund.
Kikka ei siis seksikkäine imagoineen ja hieman tuhmine ja menevine ohjelmistoineen tullut aivan tyhjiöön. Artistit, joiden biisejä Kikkakin esitti, olivat tehneet myös diskoiskelmää ja eritoten Mona Caritaa pidettiin erittäin seksikkäänä. Jo aikaisemmin Anita Hirvonen aloitti uransa flirttailevilla kappaleilla ja esiintyi ajan oloon melko rohkeissa kuvissa.
1980-luvulla ulkomaiset ulkomuodollaan ja diskopopilla huomiota herättäneet artistit olivat tietenkin Samantha Fox ja Sabrina puhumattakaan Madonnasta, joka oli yksi Kikankin esikuvista Marilyn Monroen ohella. 1970-luvulla Baccaraa pidettiin sensuellina duona ja Yes, Sir, I Can Boogie oli suomeksi käännettynä Einin suurimpia hittejä. Kikan tyyli oli kuitenkin hilpeämpi kuin Madonnan tai Sabrinan suoraviivainen provosointi.
Kulttuurisnobien kuului tietenkin nyrpistellä Kikalle kuten kaikelle muullekin, mistä kansa tykkää. Jossain vaiheessa 2000-luvulla tuli itsekin pohdiskeltua erään kieltenopettajan kanssa, minkälaisia musiikkivalintoja olisi hyvä ottaa opetuksen oheen, jos opetetaan ulkomaalaisille suomea. Ei ehkä juuri Kikkaa, ei ainakaan heti ensimmäiseksi, tuumiskelimme.
Kun Kikka kuoli 2005 sydänkohtaukseen, se oli iso uutinen, vaikka hänen menestyksensä päivät olivat takanapäin. Jonkinlaisena maineenpalautuksena voi pitää jo sitä, että maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat julkaisi Kikasta kulttuurikriitikko Antti Majanderin kirjoittaman lämminhenkisen muistokirjoituksen. Ihan ketkä tahansa eivät saa Hesariin, eivätkä varsinkaan painettuun versioon nekrologia.
Teatteri Jurkassa tuli ensi-iltaan 2017 Laura Gustafssonin käsikirjoittama näytelmä Kikka Fan Club, joka sai hyvän vastaanoton. Ja nyt siis Kikan artistinura on päässyt radiokuunnelman aiheeksi. Kuunnelmassa on ammattinäyttelijöiden lisäksi myös tunnettuja radioääniä. Olga Ketonen ja Juha Blomberg vilahtavat eräissä jaksoissa.
Kuunnelmasarja on kiinnostava, mutta viimeisessä osassa, joka kulkee lähes kokonaan Kikka-fani Sannan varassa, jännite lässähtää. Sannan häröilyt Mansessa nyt eivät vain ole niin kiinnostavia kuin Kikka.
Eilen sarjan viimeisiä osia kuunnellessa kaurisperhe tuli tepastelemaan takapihalle. Radion ääni, joka kaksinkertaisten ikkunoiden läpi varmaankin kuului metsän elävien korviin ei niitä häirinnyt. Päinvastoin, kauriit, joita välistä tuolla näkee, eivät ikinä ole tulleet ennen noin lähelle. Mikäs sen paremmin sopisi eläinrakkaaksi tunnetulle Kikalle.

Kauriit ilmaantuivat takapihalle Kikka-kuunnelman aikana. Kolmas kauris ehti pois näkyvistä ennen kuin älysi edes yrittä kuvata niitä. Sitten piti vain kiireesti ikkunan läpi yrittää näpätä kuva.