Camilla Grebe, Paul Leander-Engström: Den sovande spionen. (2016) Massolit Pocket (2017), 382 s. Kuva: bockernasklubb.se

Graham Greene: Inhimillinen tekijä. Suomentanut Eila Pennanen. Alkuteos: The Human  Factor (1978). Tammi 3. p. (1981), 348 s. Kuva: rosebud.fi

Tässäpä kaksi vakoiluromaania, toinen tuoreehko ja edelleen ajankohtaisia teemoja sisältävä romaani Ruotsista ja toinen tämän kirjallisuudenlajin suoranainen klassikko Britanniasta. Näille on yhteistä se, että molemmissa kuvataan länsimaassa vakoilevia ja ruotsalaiskirjassa myös suoranaista myyräntyötä tekeviä agentteja.

Minkähän maan piikkiin he näitä toimiaan puuhaavat? Jos sitä on ihan hurjan vaikea arvata, voi vaikka lukea kirjat. Voi ne tietysti lukea, vaikka mieleen tulisikin jokin valistunut arvaus. Romaaneissa myös taustoitetaan sitä, miten myyrät ovat tällaisia tehtäviä suorittamaan päätyneet.

Camilla Grebe (synt. 1968) on Pohjolassa suosittu jännityskirjailija, jolta on suomennettukin useita teoksia. Greben esikoisteos, Någon sorts frid julkaistiin 2009. Grebe on koulutukseltaan siviiliekonomi ja kirjailijanuran lisäksi hänellä on oma äänikirjafirma ja hän toimii myös liikkeenjohdon konsulttina.

Paul Leander-Engström ja Camilla Grebe. Kuva: Lars Trangius/Gummerus.

Paul Leander-Engström (synt. 1966) on täällä tuntemattomampi. Leander-Engströmin kirjailijan ura näyttäisi toistaiseksi rajoittuvan Greben kanssa kirjoitettuun kolmiosaiseen Moskova noir -sarjaan. Leander-Engström on taustaltaan siviiliekonomi ja juristi. Kirjan kannessa hänen ilmoitetaan olevan koulutettu sotilastulkki, Wikipedian mukaan hän on suorittanut varusmiespalveluksensa Tolkskolanissa. Hän on asunut vuosia Venäjällä.

Den sovande spionen on kolmas osa Moskova Noir -sarjaa, jonka Grebe on kirjoittanut yhdessä Leandr-Engströmin kanssa. Kirja on ilmestynyt 2017 suomeksi nimellä Moskovan mies. Suomalainen julkaisija on Gummerus ja suomentaja Pekka Marjamäki. Kuva: Gummerus.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat Ruotsin turvallisuuspoliisin Säpon tutkija Sonny, jota pidetään vanhanaikaisena, koska hän seuraa Venäjän asioita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun alkupuoliskolle, mutta takaumina käsitellään myös kohtauksia henkilöiden menneisyydestä.

Heinz on työntekijänä ruotsalaisessa ydinvoimalassa, ja hänellä on ammatillisia huolia, joista hän ei oikein voi puhua kenellekään. Tom puolestaan on energiayhtiön, Swekraftin pomoportaassa. Hänellä on perheongelmia. Pian hänellä on paljon muitakin ongelmia.

Tomin esimies Knut sairastuu äkillisesti ja tapaus osoittautuu myrkytykseksi. Jotain outoa on tekeillä energiayhtiössä ja kaasuputkihankkeessakin on huolestuttavia piirteitä. Myrkytystapauksessa on viitteitä idän suunnalta masinoidusta vaikuttamisesta.

Myös energia-alan toimijoiden taloudellisia kytköksiä ja omistajuuskysymyksiä selviteltäessä paljastuu erikoisia asioita. On henkilöitä, jotka häikäilemättömästi pelaavat omaan pussiinsa, mutta ovatko hekin vain jonkin tahon sätkynukkeja?

Ruotsiin jo vuosia sitten asettuneet myyrät on aktivoitu tekemään karmeata sabotaasia. Kun viranomaiset pääsevät selville tilanteen vakavuudesta, heillä on kiire yrittää saada tihulaiset kiinni ennen kuin nämä ehtivät järjestää saamiensa käskyjen mukaisen suuronnettomuuden.

Kirjan alkuosa oli melko puisevaa luettavaa. Piti päästä melko pitkälle ennen kuin tarinaan tuli imua. Nyt kirjan tietyt teemat ovat ikävä yllä jopa ajankohtaisempia kuin teoksen ilmestyessä.

Pohjoismaisiin jännityskirjoihin pakkopullana tungettavat keskeisten henkilöiden perhe-elämän kipukohdat olivat sen sijaan yhtä ikävystyttäviä kuin yleensäkin. Tässä pettämisteemalla oli tosin merkitystä itse tarinan käänteiden kannalta. Erään henkilön tuoreen työpaikkaromanssin sieppaus  taas oli niin kioskikirjakaavalla tehty pakollinen ”nätti nainen pulassa” -osio oli puolestaan aivan turha juonikuvio kokonaisuuden kannalta.

Kumma kyllä, Venäjällä tapahtuvat kohtaukset tuntuivat jotenkin ulkokohtaisilta ja henkilöt teennäisiltä, vaikka juuri tämän olisi voinut luulla olevan Venäjällä vuosia viettäneen Leander-Engströmin vahvuus. Sen sijaan kuvaus painostuskeinoista ja ulkomaisten agenttien värväyksestä vaikuttivat uskottavammilta. Kirjalla on ansionsa, mutta ei se nyt mikään suoranainen helmi omassa lajissaan ole.

Kuva: penguin.co.uk

Graham Greene (1904-1991)  kuului englantilaisiin 1900-luvun eturivin kirjailijoihin. Hänen nimensä esiintyi jopa Nobel-veikkauksissa. Greene ei ollut suvussaan ensimmäinen tunnettu kirjailija. Robert Louis Stevenson oli hänen äitinsä serkku. Greenen suvulla on ollut vaikutusvaltaa ja omaisuutta. Greene tutustui jo lapsena jännityskirjoihin setänsä Sir Graham Greenen luona kesänvietossa.

Greenen elämä on ollut vaiheikas ja taustoittaa jonkin verran hänen aihevalintojaan. Koululaisena Greenellä oli ollut itsetuhoisia taipumuksia. Hänellä on sittemmin diagnosoitu maanis-depressiivisyys, joka nyttemmin tunnetaan kaksisuuntaisena mielialahäiriönä.

1920-luvulla hän oli lyhyen aikaa jäsenenä kommunistisessa puolueessa. Tuolloin hän opiskeli Oxfordissa. Greene ei lähtenyt Neuvostoliittoon, vaika oli saanut kutsun. Hän valmistui yliopistosta pääaineenaan historia ja työskenteli aluksi toimittajana. Tutustuttuaan tulevaan vaimoonsa hän kääntyi katoliseksi.

Greenen ensimmäinen romaani The Man Within julkaistiin 1929. Greenen tuotannossa on ollut kahdenlaista päälinjaa, toiset määrittelevät hänet katoliseksi kirjailijaksi, uskonnollisia pohdintoja sisältävien romaanien perusteella. Suuremman yleisön lienevät tavoittaneet hänen agenttitrinansa, joissa käsitellään myös poliittisia valtapelejä. Ensimmäinen varsinainen menestysteos olikin Stamboul Train (1932), suomeksi Idän pikajuna (1964).

1930-luvulla Greene matkusteli mm. Afrikassa ja Väli-Amerikassa. Toisen maailmansodan aikana hänet pestattiin Britannian tiedustelupalveluun MI6:een 1941. Värvärinä toimi hänen oma sisarensa, joka työskenteli alalla. Sodan aikana Greenen asemapaikkana oli Sierra Leone ja esimiehenä Kim Philby, joka paljastui Neuvostoliiton hyväksi vakoilevaksi kaksoisagentiksi. 1944 Greene erosi tiedustelupalvelusta.

Sodan jälkeen Greenellä oli sivusuhde tahollaan naimisisa olevaan naiseen. Greene jätti perheensä, mutta vaio ei suostunut avioeroon, joten pariskunta oli muodollisesti naimisissa Greenen kuolemaan asti.

1950-luvulla Greenen ryhtyi kirjoittamaan myös näytelmiä. Hän muutti 1966 pois Britanniasta haksahdettuaan erään huijarin rahastusjuoneen. Samaan ansaan lankesi muitakin tunnettuja henkilöitä. Greene jatkoi kirjoittamista aina 1980-luvulle saakka. Hän kuoli leukemiaan 1991.

Monia Greenen romaaneista on filmatisoitu. Kolmas mies ja Miehemme Havannassa ovat varmaankin tunnetuimmsta päästä.

Inhimillinen tekijä kertoo Britannian salaisesta palvelusta. Siellä on todettu tietovuoto, mutta epäselvää on, kuka vuotaa tietoja, kenelle ja miksi. Selvitysten perusteella tietovuoto paikannetaan Afrikan asioita käsittelevälle osastolle, jossa päähenkilö Maurice Castle on töissä.

Outoa tietovuodossa on sekin, että Afrikan asiat eivät sillä haavaa olleet erityisen herkkinä tai ajankohtaisina pidettäviä. Mikä siis oli motiivi jollakulla hankkia käsiinsä Afrikkaa koskevia asiakirjoja?

Tarina etenee ja lukija saa tietää, kuka osaston virkamiehistä on vuotanut asiakirjat. Hänellä on ollut henkilökohtainen motiivi, hän on palveluksen velkaa. Virkamies loikkaa rautaesiripun taakse. Siellä hänelle selviää, mikä on ollut hänen todellinen roolinsa tässä vakoilukuviossa moninkertaisten harhautusten takana.

Greenen vakoiluromaanissa ei ole räiskettä ja rymistelyä. Se on arkipäiväisyydessään uskottava. Silti se ei ole tylsä, vaan Castlen tekemisiä ja mietteitä seuraa mielenkiinnolla.

Otto Preminger ohjasi Inhimillisen tekijn elokuvaversion 1979. Elokuvajulisteen suunnitteli Saul Bass. Elokuvan rooleissa nähtiin mm. Richard Attenborough, Nicol Williamson, John Gielgud, Derek Jacobi ja Iman. Kuva: Wikipedia.