Jyväskylän kaupunginteatterissa sai syyskuun lopulla ensi-iltansa murhamysteerinäytelmä, jolla on juhlavuosi. Ensiesitys oli 70 vuotta sitten, ja kysymyksessä on tietenkin –

Agatha Christie: Hiirenloukku (The Mousetrap). Ohjaus: Anssi Valtonen. Lavastus- ja puvustussuunnittelu: Karmo Mende. Rooleissa: Anna-Maija Oka, Sami Ulmanen, Miko Petteri Jaakkola, Piia Mannisenmäki, Hannu Lintukoski, Saara Jokiaho, Asko Vaarala, Markus Virtanen.

Nuori pariskunta Mollie ja Giles Ralston (Anna-Maija Oka ja Sami Ulmanen) ovat perineet maaseutukartanon, jossa he ovat juuri avanneet täysihoitolan. Ensimmäiset asiakkaat saapuvat majoittumaan ja Mollieta jännittää se, miten hän selviytyy tuoreena majoitusyrittäjänä.

Pian jännitettävää on paljon enemmän. Kerrassaan inhottava, kaikkea arvosteleva rouva Boyle (Piia Mannisenmäki) on kaamea asiakas. Nuori mies Christopher Wren (Miko Petteri Jaakkola) käyttäytyy melko erikoisesti ja varsin persoonallisia ovat muutkin kartanoon ilmaantuneet henkilöt.

Giles Ralston (Sami Ulmanen) saa täysihoitolaan vieraaksi rouva Boylen (Piia Mannisenmäki). Kuva Jiri Halttunen.

Uutisissa esiintyy Lontoossa tapahtunut murha, ja kuinka ollakaan kartanossa oleskelevista henkilöistä usean tuntomerkit täsmäävät poliisin etsimään murhaajaan. Vähä vähältä käy ilmi, että jokainen läsnäolijoista on vähintäänkin jättänyt kertomatta jotakin tai valehdellut jostakin asiasta.

Lumimyrsky on sulkenut tiet, joten kartanosta ei pääse pois. Ylikonstaapeli Trotter (Markus Virtanen) onnistuu pääsemään kartanoon hiihtäen ja kuulustelee vieraita ja henkilökuntaa. On ilmeistä, että kartanoon kokoontuneista henkilöistä joku on murhaaja. Tämä tulee toteen näytetyksi, kun yksi henkilöistä surmataan.

Kuka sen teki, on kysymys, jota selvitellään. Jotenkin Lontoon ja kartanon murhat liittyvät toisiinsa ja vuosia sitten tapahtuneeseen lasten kaltoin kohteluun. Mistä on kysymys, ja keillä kaikilla onkaan ollut jotain tekemistä tuon vuosien takaisen murhenäytelmän kanssa? Tuleeko lisää ruumiita?

Agatha Christien kirjojen ystäville näytelmän sisältö on taattua tavaraa. Murhajuonessa on sopivasti vääriä vihjeitä ja huumoriakin löytyy. Lavastuksessa ja puvustuksessa on pyritty luomaan uskottavasti 1950-luvun englantilaiseen maaseutukartanoon kokoontuva henkilögalleria.

Aivan ensimmäiset kohtaukset eivät tuntuneet luontevilta, mutta kun täysihoitolaan alkoi saapua vieraita, näytelmä alkoi rullata paremmin.

Erityisesti Mannisenmäki oli hyvässä vedossa omanarvontunnossaan hupaisana, kaikkia ja kaikkea ilkeästi arvostelevana rouva Boylena. Myös Jaakkola onnistui Wrenin roolissa: komediassa tärkeä ajoitus oli kohdallaan ja hahmon hassu itsetehostus irrotti nauruja yleisöstä. Jaakkolan Wren oli myös vakuuttava myös ahdistuneena murhaepäiltynä.

Näytelmän tapahtumat on keskitetty kartanon salonkiin. Henkilöt tulevat ja menevät muihin huoneisiin ovista. Parissa kohtaa ihmetytti, miten henkilö, joka meni tuosta ovesta, tulee nyt eri reittiä takaisin salonkiin. Kartanon kuvitteellinen huonejärjestys salongin oikealla sivustalla jäi aavistuksen hämäräksi. Vasemmalla sivustalla olevat huoneet eli käynti (yleisölle näkymättömiin) ruokailuhuoneeseen ja keittiöön kyllä tulivat selviksi.

Murhamysteerissä nyt sattuu kuitenkin olemaan väliä sillä, missä kukin henkilöistä oli murhan tapahtuessa ja miten eri paikoista on mahdollista liikkua toisiin paikkoihin ja miten ei. Vanhoissa dekkareissa ei turhaan ole toisinaan esitetty keskeisen tapahtumanpaikan pohjapiirrosta, jotta lukija pääsisi paremmin kärryille tapahtumien miljööstä.

Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan haitanneet kokonaisuutta. Näytelmä oli viihdyttävä. Odotettavissa on siis englantilaista murhajuonisalonkikomediaa, jossa tapahtumien vaikuttimena on kuitenkin surullinen lastensuojelun epäonnistuminen menneisyydessä.

Murhamysteerin lisäksi näyttämöllä oli toinenkin arvoituksellinen asia. Siinä näytännössä, jonka seurueemme katsoi, Mannisenmäki ei ollut mukana loppukumarruksissa. Kyllä hänellekin olisi mielellään aplodeerannut esityksen päätteeksi. Kadonneen näyttelijän tapaus, sehän kuulostaa melkein kuin vanhan dekkarin nimeltä…