Valtioneuvosto julkisti muutama päivä sitten Voiman Venäjä -raportin. Siinä maalataan laajaa kuvaa Venäjän kehityksestä ja sen eri skenaarioista.

Päivänselvää on, että jokainen maa tarkastelee sekä lähialueensa että koko maailman kehitystä. Se on ollut aina ja tulee aina olemaan valtion erityinen tehtävä niin turvallisuuden kuin kaupallisten intressienkin kannalta. Siksi julkistetussa raportissa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä.

Venäjä on tosiasia ja realiteetti. Naapuri on ja pysyy.

Jokainen hallinto ja sen vastuunkantajat määrittävät oman tapansa toimia. Nyt viittaan kotimaahamme Suomeen.

Viime vuosina meillä Suomessa on voimistunut uhkakuviin perustuva lähialueiden analyysi. Vaikka voitaisiin sanoa, että tälle on ulkoiset perustelunsa, olen taipuvainen pohtimaan, mikä on viisasta artikuloida ulos ja missä valossa. Kysymykseni on: mitä saavutetaan sillä, miten toimitaan?

Tämän saman kysymyksen asetin aloittaessani lapsiasiavaltuutettuna viisi vuotta sitten. Tuolloin Suomi ja Venäjä olivat alituiseen konflikteissa ja ongelmissa julkisuudessa erilaisissa lasten huoltoa koskevissa asioissa. Seuraava tästä johdannainen kysymys oli: mitä voimme vallitsevalle asiaintilalle tehdä?

Meillä suomalaisilla on ollut hyveenä osana kansainvälistä rooliamme ja toimijuuttamme pragmaattinen, käytännöllinen, lähestyminen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Asemamme osana kansainyhteisöä on pyrkinyt yhdistämään oman kansallisen intressimme koko ihmiskunnan ja lähialueidemme vakaaseen ja myönteiseen kehitykseen.

Jos mökkinaapurin kanssa on hieman vaateliaisuuksia ja jos huomaan, että naapurin juurekset ovat huonossa mullassa, kirjoitanko minä tästä monisivuisen ja polveilevan muistion, ripustan sen siirtolapuutarhan ilmoitustaululle ja vetäydyn mökkiini odottelemaan naapurin reaktioita?

En, koska se olisi järjen köyhyyttä.

Suomen on ylläpidettävä käytännöllisiin ja toimiviin viranomais- ja päättäjäsuhteisiin perustuvaa vuorovaikutusta Venäjän kanssa. Tätä on vahvistettava kaikilla tasoilla ja konkreettisesti. Tulevan hallituksen on palautettava lähialueyhteistyömäärärahat. Ministeriöiden on pidettävä huolta, että hyvin toimivat kahdenväliset yhteistyöpöytäkirjat ovat voimassa ja toiminnassa. Tällä hetkellä Suomen eri ministeriöiden hajonta on tämän osalta liian suuri.  Lisäksi ministeriöiden yhteistyöpöytäkirjojen pitäisi olla kolmikantaisia eli niissä olisi aina mukana hallinnon, kansalaisyhteiskunnan ja tutkimuksen näkökulmat. Kolmanneksi virkakunnan osaamisesta on huolehdittava.

Tehtävässäni lapsiasiavaltuutettuna sain Venäjän kanssa aikaan hyvän yhteistyön. Se vaati työtä ja ajattelua. Se vaati myös Venäjään sekä sen rikkaaseen kulttuuriin ja mentaliteettiin syventymistä. Vuonna 2017 allekirjoitin Venäjän lapsiasiavaltuutetun kanssa yhteistyömuistion, johon liittyvän hienoisen vastustuksen joidenkin kellokkaiden taholta olen selvästi jo unohtanut.

Nähtävillä on, että monia käytännön asioita on etenemässä Lapsibarometrin hyödyntämisestä Moskovan alueella Suomen Kouluterveyskyselyn pilotointiin koko suuressa Venäjän maassa. Euroopan unionin ja Euroopan Neuvoston pöytiin nämä ovat olleet esimerkkejä, joita aikamme kaipaa. Suomen on pidettävä huolta, että se toimii tulevina vuosina aktiivisesti monenkeskisen yhteistyön vahvistamiseksi. Yksi osa tätä on Itämeren alueen neuvoston (the Council of the Baltic Sea States) toiminnan vahvistaminen.

Toivon on, että Suomen ulkosuhteiden ja kansainvälisten asioiden hoitoon otetaan oppia seuraavasta: arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin. Se on sekä voimaa että viisautta. Kaikkien maiden osalta.