Ah, Provinssirock. Ensimmäinen kertani oli vuonna 1990. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja olimme ostaneet silloisen tyttöystäväni kanssa päätöspäivä sunnuntaille liput. Piti päästä katsomaan Gary Moorea. Majoituimme sukulaisten luona ja tulimme Seinäjoelle jo edellisenä iltana. Päätimme lähteä hakemaan lippuja jo samana iltana, kun ei ollut parempaakaan tekemistä.
Portilla oltiin höveleitä ja meidät päästettiinkin sisään. Näimme Kolmannen Naisen telttalavalla, joka sijaitsi Törnävänsaaren kentän toisessa reunassa päälavaa vastapäätä. Jonkin aikaa jaksoimme tsekkailla myös uransa huipulla ollutta Stone Rosesia, mutta sitten kutsui peti. Seuraavana päivänä tsekkasimme Gary Mooren keikan eturivistä.
Sittemmin olen käynyt Provinssirockissa useasti (1990, 1993, 1994, 1995, 1997, 1998, 1999, 2000, 2001, 2002, 2008 ja 2011). Viime lauantaisen reissun jälkeen voin kaivertaa Provinssirock-revolverini kahvaan jo kolmannentoista loven. ’
Vielä viime vuonna näytti aika heikolta: Provinssirockin kävijämäärät olivat sukeltaneet ja tappiota on tullut. Vuodesta 1979 järjestetyn festarin kohtalo tuntui kiikkuvan veitsenterällä.
Uuden saksalaisen pääomistajan FKP Scorpionin kanssa tehtiin kuitenkin vastaveto: tänä vuonna festivaali tuli suurempana kuin koskaan. Viime vuonna kaksipäiväisenä vedetty musiikkijuhla venyi nyt keskiviikosta lauantaihin kestäväksi suurtapahtumaksi.
Riskinotto kannatti, sillä neljän päivän kokonaiskävijämäärä oli muikeat 79 000. Tämä tarkoittaa sellaista pariakymmentä tuhatta festivaalivierasta per päivä.
Tänä vuonna tapahtuma on tiputtanut nimestään rockin pois. Jatkossa festivaali tunnetaan siis pelkästään Provinssina. Vaikka moinen kaltaistani nupit kaakkoon -miestä hiertääkin, ymmärrän ratkaisun. Nykypäivän nuorisoa ei rock järin suuresti kiinnosta. Tämä näkyikin tämän vuoden ohjelmistossa, mukana oli paljon hip hopia, listapoppia ja Calvin Harrisin kaltaisia play-napin painajia.
Itse ehdin tänä vuonna paikalle vasta lauantaiksi. Muun muassa Muse, Red Fang, Raised Fist ja Turbonegro jäivät siksi näkemättä.
Vaikka lauantainkin ohjelmistossa oli paljon kovaäänisemmän ilmaisun ystäville sopimatonta pimputtelua, onnistuimme rakentamaan tarjonnasta melkoisen mainion ryminäsuoran. Kahden hengen partiollemme festarin nimessä oli kuin olikin edelleen rock-loppuliite.
Ensiaktinamme toimi TIISU. Syystäkin nosteessa oleva bändi on pitkästä aikaa sellainen nuoriso-orkesteri, joka ei pyri ratsastamaan musiikkitrendien aallonharjalla. Tiisu ponnistaa suomirockin perinteestä, mutta sellaisella energialla ja persoonalla, että moista ei ole aikoihin nähty eikä kuultu.
Bändin debyyttilevy ilmestyy elokuussa. Provinssin pikkuruisella Sakko-lavalla nähtiin show, josta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tiisun solisti Henrik ”Tiisu” Illikaisen kohkaus ja antautuva esiintyminen on sen sorttista, että koko ajan on sellainen olo, että toivottavasti ei nyt satu keneenkään. Heittipä solisti yleisöön kalsarinsakin, kun tätä joku jurpo toivoi.
Lavakoheltaminen kantaa kuitenkin vain osan matkasta. Mikä tärkeintä, Tiisulla on nippu erinomaisen hienoja pop- ja rockralleja. Elokuussa ilmestyvä debyyttialbumi kiinnostaa kovasti.
Beastmilkin raunioille syntyneen GRAVE PLEASURESIN tummasävyinen kurmootus ei hirveästi napannut, joten päädyimme seuraamaan päälavalla soittanutta FIRST AID KITIÄ. Kahden söpön ruotsalaisen sisaruksen folk-americana-fiilistely alkoi juuri saavuttaa nukkumattimaisia sävyjä, kun bändi soittikin Black Sabbathin War Pigsin. Kuka ei kuulu joukkoon -tyylinen valinta, mutta kiitos herätyksestä.
Kun viimeinen akustisen kitaran helähdys sammui päälavalla, starttasi amerikkalainen hard core -metallibändi EVERYTIME I DIE vastapäisellä Soundi-lavalla. Kontrasti ei olisi voinut olla edelliseen aktiin suurempi: nyt vedettiin kolme varttia turpaan ja tauotta. Soundeissa olisi ollut parantamisen varaa pitkin keikkaa, mutta energiaa bändillä kyllä piisasi.
Everytime I Dien jälkeen päälavalla soitti APULANTA. Väkeä oli kuin pipoa, ja vieläpä monenikäistä ja -näköistä. Parinkymmenen vuoden levytysuraltaan löytyy niin hirmuinen määrä hittejä, että harva suomalaisbändi pystyy samanlaiseen festarikattaukseen. Hattu päästä
Apulannan vielä soittaessa viimeisiä viisujaan siirryimme takaisin Sakko-lavalle, sillä siellä myllytti TERVEET KÄDET. Suomalaisen hard coren veteraanikokoonpano ruimi menemään minuutin pituisia runttauksia solisti Läjä Äijälän karjuessa yhden nuotin melodioita. Puolen tunnin setti oli juuri sopiva annos hard core -legendan tuuttausta. Virkistävää!
Myöhemmin sain lukea verkosta, että Faith No Moren jäsenistö oli seuranamme yleisössä. Pääesiintyjän Facebook-sivuille ilmestyikin keikan jälkeen kuva basisti Billy Gouldista yhdessä Äijälän ja kitaristi Ilari Kinnusen kanssa.
Todistin myös hupaisan episodin keikan aikana: eräs mies kävi jättämässä reppunsa järkkärin jalkoihin ja yritti sen jälkeen rempoa mukanaan tulluttua mimmiä mukaansa pittiin. Nainen laittoi sen verran jämäkästi kampoihin, että liuhulettimme sai mennä yksin. Kauniimman sukupuolen edustaja katsoi menoa noin sekunnin ja häipyi takavasemmalle. Peukut miehelle: näin sitä pitää, musiikkia sitä on tultu kokemaan eikä panemaan!
Ja takaisin päälavalle. STAM1NA teki jonkin sortin suomalaista festivaalihistoriaa soittamalla Provinssissa joka päivä, ja vieläpä siten että jokaisella keikalla kuultiin eri albumi kokonaisuudessaan. Päätöskonserttiin oli valikoitunut esitettäväksi yhtyeen viime vuonna tullut viimeisin studioalbumi SLK.
Mahdottoman napakasti soittaneen bändin päälavashow’ta ryyditettiin ilotulitteilla ja liekkimerellä. Miksauksen suhteen jäi kuitenkin naristavaa, sivummalta seuratessa (lue: anniskelualueen etureunasta) ei tuntunut laulu kuuluvan, miksauspöydän edessä taas äänenpaine oli niin kova, että bassorumputulitus jyräsi kaiken alleen.
Stam1nalle voi minun puolestani joka tapauksessa sovitella suomalaisen metallin kuninkaan titteliä, sen verran vakuuttavasti ja isolle yleisölle yhtye päälavalla paukutti.
Stam1nan setin viimeisen biisin (Lääke) aikana oli pakko rientää saarilavalle. Alkamassa oli ruotsalaisen REFUSEDIN osuus.
Hard core -taustaista vaihtoehtoista rockia soittavan bändin viime perjantaina ilmestynyt comeback-albumi Freedom on ihan älyttömän kova.
Selkeästi vasemmistolaisten arvojen nimiin vannonut Refused julkaisi vuonna 1998 kolmannen albuminsa The Shape of Punk to Come ja hajosi muutamaa kuukautta myöhemmin kesken rundin.
Tämän jälkeen bändin maine ja ko. albumin suosio kasvoivat kohisten, kunnes 2012 yhtye yllättäen teki paluun lavoille.
Nykyään The Shape of Punk to Come nauttii klassikkostatusta, eikä syyttä. Freedom on häkellyttävän väkevää jatkoa edeltäjälleen, aivan kuin välissä ei olisikaan kulunut 17 vuotta.
Ja samalta tuntui myös keikalla. Erityisesti vokalisti Dennis Lyxzénin viuhtomista katsoi ihaillen. Vaikka mies on selvästi The Whon Roger Daltreyn mikrofonin viuhtomiskoulussa opiskellut, puuttui Refusedin esiintymisestä kaikenlainen machoileva pullistelu. Lyxzén pitikin välispiikissä puheenvuoron naisten tasa-arvosta muistuttaen myös siitä faktasta, että suurin osa bändimuusikoista on edelleen miehiä.
Refusedin keikka oli kertakaikkisen tiukkaa tööttäystä ja bändille varattu tunti tuntui loppuvan pahasti kesken. Samaa mieltä tuntuivat olevan miksauspöydän edessä esiintymistä seuranneet Everytime I Dien jäsenet. Mikä ei tullut yllätyksenä, sillä bändin solisti Keith Buckley kehui keikallaan Refusedin olevan yhden Everytime I Dien suurimmista vaikuttajista.
Heti Refusedin lopetettua starttasi yhdysvaltalainen FAITH NO MORE. Vaikka aivot olisivat halunneet sulatella juuri nähtyä ja kuultua, oli pakko rynnätä taas takaisin päälavan edustalle.
Faith No More laittoi Refusedin tapaan pillit pussiin 1998, väsyneenä ja kyllästyneenä. Poissaollessaan maine ja suosio kasvoivat, ja vuonna 2009 tapahtunut comeback sai riemuisan vastaanoton.
Nyt bändi viimein on sillä tasolla, mille se olisi rajoja rikkovan musiikkinsa takia kuulunut jo 1990-luvulla. Bändi kiersi Euroopan festivaalit tänä kesänä omalla yksityiskoneellaan, sillä on elokuussa konsertti New Yorkin legendaarisella Madison Square Gardenilla (jossa lämmittelijän on muuten Refused) ja toukokuussa ilmestynyt Sol Invictus -levy on sekin menestynyt hyvin.
”Uusi levymme on ollut ykkösenä ainoastaan Suomessa. Te olette hulluja!”, leukaili solisti Mike Patton keikalla.
Olen nähnyt suurimman osan bändin Suomen-konserteista, joten olemme jo vanhoja tuttuja. Sol Invictuksen rallit istuivat hämmästyttävän hyvin vanhemman tuotannon sekaan. Motherfuckerilla alkanut ja Matadoriin loppunut setti ei sisältänyt suurempia yllätyksiä, ellei Midlife Crisinin muuttumista puolessavälissä biisiä diskoversioksi sellaiseksi lasketa.
New age -henkisesti itsensä ja lavansa pukenut valkoisiin bändi oli koristellut lavan runsailla kukilla. Ei kovin metallia, vai mitä? Ja silti kovin Faith No Moren näköistä.
Faith No More esiintyi vaihtoehtometallin valtionpäämiesten varmuudella, vapautuneesti mutta silti myös jämäkästi. Uuden levyn julkaisu on selvästi tehnyt terää. Pelkäksi nostalgia-aktiksi yhtye ei selvästikään ole valmis, eikä halukas ryhtymään.
Yhdeltä yöllä loppunut keikka oli muuten ensimmäinen koko päivän aikana, jolloin soundit olivat tasapainoiset ja selkeät. Tämä tosin tuli testattua vain miksauspöydän ja lavan väliseltä alueelta.
Herra Ylpön uudeksi solistikseen ottanut suomalaisen goottirockin veteraani MUSTA PARAATI aloitti heti Faith No Moren lopetettua kello 01 saarilavalla. Jaksoimme katsoa synkistelyä rapiat puoli tuntia, sen jälkeen reippaasti alle kymmeneen asteen laskenut lämpötila ja päivän pituus veivät veronsa.
Loppusaldoksi jäi mitä mukavin fiilis: ensi vuonna täytyy yrittää päästä paikalle pariksi päiväksi. Ei näillä kilometreillä ehkä enää neljää päivää jaksa tai ole varaa vetää, varsinkin kun majoitus on pakko hankkia hotellista. Leirintäalueella rymyäminen ei ole enää vaihtoehto. Been there, done that, vai miten se meni?
Provinssi 27.6.2015:
Plussat:
+ Monta erikokoista lavaa, mahdollistaa monipuolisen tarjonnan
+ Ruokatarjonta monipuolistunut ja muuttunut laadukkaammaksi sitten takavuosien
+ Anniskelualueiden sijoittelussa ja koossa ajateltu viimeinkin asiakkaiden viihtyisyyttä ja näkyvyyttä lavalle (toivottavasti niistä päästään tulevaisuudessa eroon kokonaan)
+ Maailmanpyörä oli hauska lisä
Miinukset:
– Käsidesiä pitäisi ehdottomasti olla kaikkien bajamajojen ja miesten pisoaarien yhteydessä, nyt sitä ei ollut missään.
– Aika moni näkemistämme keikoista jätti soundien puolesta toivomisen varaa
– Törkeän kallista bisseä. Kuusi euroa kolmen desin Fosterista, kamoon.
