Syyskuu 1994. Olin uransa alussa oleva toimittajan planttu, joka fanitti kovasti tuohon aikaan muun muassa Faith No Morea, YUP:ta, CMX:ää – ja uutta suomalaista bändiä nimeltä Don Huonot. Yhtyeen edellisenä vuonna ilmestynyt toinen albumi Kameleontti oli tehnyt vaikutuksen: vaikka arvioissa mainittiinkin usein Sielun Veljet vaikuttajana, oli Don Huonojen moniäänisiä lauluharmonioita ja persoonallisia sovitusratkaisuja tulviva musiikki mielestäni perin omaperäistä.
23. syyskuuta 1994 istun Don Huonojen solistin Kalle Aholan kanssa Tampereen Yo-talon vastapäisessä pubissa. Bändi on uuden Verta, pornoa ja propagandaa -levynsä julkaisukiertueella ja se esiintyisi myöhemmin illalla Yo-talolla. Rundi oli pysähtynyt kaksi päivää aikaisemmin Jyväskylän Ostarin Helmessä, mutta jostakin syystä, jota en enää muista, en sinne päässyt. Siksi matkasin juttua tekemään ja ensimmäistä Don Huonot -keikkaani todistamaan Tampereelle.
Olin kovin tohkeissani uudesta albumista. Se oli tuolloin mielestäni vuoden paras suomalainen rocklevy YUP:n alkuvuodesta tulleen Toppatakkeja ja Toledon Terästä ohella. (Marraskuussa YUP julkaisisi vielä mestarillisen Homo Sapiensin, mutta sitähän minä en tuolloin tiennyt.)
Don Huonojen lopulliseen läpilyömiseen oli tuolloin vielä kolme vuotta aikaa. Vuoden 1997 Hyvää yötä ja huomenta nosti lahjakkaan bändin viimein suomalaisen rockin eturintamaan.
Vielä vuonna 1995 ilmestyneen Kaksoisolennon aikaan bändin yleisömäärät heittelivät rajusti, kuten kaikki me muutama kymmenen Jyväskylän Ilokivessä levyn julkaisukeikalla olleet saatamme muistaa. Silloin ihmetytti, että mikä ihme tässä Suomen kansassa mättää, kun näin hyvä bändi ei kelpaa.
Nuo kaksi hienoa julkaisua tekivät joka tapauksessa sen perustyön, jonka hedelmiä korjattiin vuonna 1997, kun Hyvää yötä ja huomenta jämähti Suomen albumilistan kärkeen lähes kahdeksi kuukaudeksi.
Nyt nuo Don Huonojen nuoruuden vimmalla toteuttamat albumit julkaistaan remasteroituina versioina, sopivasti Ylen We Want More -ohjelman vanavedessä. Toki VPP:n julkaisemista tulee 20 vuotta, joten siksikin ajankohta on looginen.
Olen pyöritellyt uudelleenmasterointeja tätä kirjoittaessani soittimessa. Varsinkin alunperin hieman ohuesti cd:llä soinut Verta, pornoa ja propagandaa on saanut soundeihin uutta vääntöä. Musiikkinsa puolesta levyt ovat rautaa edelleen.
Vaan palataan lopuksi vielä hetkeksi Tamperelle 20 vuoden taakse. Muun muassa näin Kalle Ahola lausui Keskisuomalaisen nuorisoliite Sykkeessä lokakuussa julkaistussa jutussa:
— Emme edes pyri toistamaan levyjen äänimaisemaa keikalla. Biisit muuttuvat koko ajan, levylläkin olevat versiot kuvastavat tavallaan vain yhden päivän fiiliksiä. Jos hyvä ilta sattuu, niin kyllä me olemme parempi livebändi kuin studiobändi.
— Uuden albumin aikaisempaa totaalisemman äänimaiseman takia keikoilla on näkynyt enemmän grunge-porukkaa hyppimässä, mikä on ihan jees.
— Pikkuhiljaa keikkailun ansiosta ollaan ruvettu pääsemään eroon vanhoista ennakkoluuloista, mitä meitä kohtaan on ehkä ollut. Jengi rupeaa pikkuhiljaa tajuamaan, mistä meidän bändissä on kysymys.
— Suomi on helvetin hieno kieli. Olisi todella surullista, jos kaikki pienet kulttuurit ja kielet häviävät. Siitä meidän bändin nimikin on lähtöisin, D on huono T.
— Ollaan me kyllä huviksemme mietitty, että joskus tehtäisiin englannin kielellä musaa. Meillä on valmiiksi kääntäjät ja kaikki. Suomessa on paljon pikkubändejä, joista ei julkisuudessa puhuta ja jotka silti kiertää Euroopassa koko ajan. Olisi sitä ihan makeeta kokeilla.
