Edellisestä blogista on jo tovi. Toimistohommat, muutamat reissut sekä parille ilmailulehdelle tehdyt kirjalliset produktiot ovat pitäneet tehokkaasti poissa Sammon ääreltä. Lisäksi on pitänyt yrittää treenata saksofonia, koska kesällä pukkaa keikkaa. Olen siis ihan aloittelija, mutta ei se ole minua ennenkään estänyt keikkaa soittamasta. Sääliksi vain käy naapureita, sillä asumme kerrostalossa. Fonitreeni onkin sellaista, että itselle tulee suu hirmu kipeäksi ja muille korvat. Onneksi ei kenellekään vielä nenä.
Kävimme taannoin kaverin kanssa kuuntelemassa vähemmän korvia rääkkäävää musiikkia eräässä Helsingin keskustan soittojuomalassa. Siellä esiintyi Satakunnan lahja maailman bluesille, Suomen Eric Clapton ja monien mielestä yksi suomen hauskimmista miehistä, Heikki Silvennoinen yhtyeineen. Paikassa oli hyvä meininki ja soitanta soljuvaa – heittipä Heikki muutaman kohtuullisen viihdyttävän välispiikinkin. Mistään komediaesityksestä ei todellaakaan silti ollut kysymys, vaan musiikki oli pääasia ja se riitti hyvin.
Katsellessani Heikin melko tavanomaista keski-ikäisen miehen olemusta hieman pömpottävine vatsoineen ja silmälaseineen, tuli mieleen, että mitähän ulkomaalaiselle selittäisi hänen tiedustellessaan syytä moisen herran keräämälle yleisömäärälle. Silvennoisen tapauksessa kun pelkkä erinomainen soitanta on vain puolet tarinasta. Onhan hän tullut koko kansan tietoisuuteen aivan muulla kuin kitaransoitolla legendaarisen Kummeli-sketsisarjan kautta.
Mutta selitäpä se ulkomaalaiselle, joka ei ole koskaan nähnyt Matti Näsää, Speedyä, Mauno Ahosta, vanhaa vitsinkertojaukkoa ja niin edelleen: ”Hii is ö veri fani mään, junou. Hii was the star in komedi shou vits vos very popular in vinland.” Eli että Silvennoinen on hauska mies, joka oli suositun komediasarjan tähti. ”Oh yes? What did he do?”, eli mitäs hän teki, kysyy ulkomaalainen semi-kiinnostuneena. ”Vell, hii played tis fani jang mään vit ön ould Tojota änd hii spoke vith a Tampere daialekt, ju nou…ju nou Tampere, dount ju…? Änd hii spouk like this: jumankauta juu nääs päivää! It vos veri fani, hehheh!!” (Matti Näsä sanoi mansen murteella jumankautajuunääspäivää.)
Siinä sitten ulkomainen yrittää nauraa kohteliaasti mukana ja samalla jotenkin ymmärtää koko vitsin pointtia. ”Jees änd ten hii played tis reporter with a fani hedset änd sed tät hii vill nau gou to a small pleis niör Tampere bikoos teör is a muus!” (Mauno Ahonen, jolla oli hassut kuulokkeet, lähti Kuljuun, koska siellä oli nähty hirvi). ”Yes that’s very funny!”, eli että todella hauska juttu, valehtelee ulkomaalainen ja varmaankin miettii että kuinka pääsisi vaihtamaan puheenaihetta. Luultavasti siinä vaiheessa valkenee myös syy suomalaisten säälittävään euroviisumenestykseen, kun kerran esiintyväksi muusikoksi pääsemiseen riittää kun puhuu murretta televisiossa ja pitää hassuja kuulokkeita!
Ehkä on siis parempi että pidämme Silvennoisen omana sankarinamme, emmekä yritäkään selittää hänen suosiotaan ulkomaalaisille. Jotkut jutut ovat vain meille, halusimme tai emme.
