Kauppojen hyllyjen välissä henkilö seisahtuu katsomaan kiinnostavaa tuotetta. Mutta voi! Hän on sattunut huomaamattaan estämään lastenvaunujen kanssa liikkeellä olevan miehen tien. Onneksi mies on kekseliäs: hän jyrää vaunuilla katselijan jaloille sanomatta mitään.

Tarkkakorvaisimmat saattavat kuulla pienen murahduksen ja näin on raivattu väylä eteenpäin.
Toiset käyttävät ”selän taakse jäämisen ja siitä ärsyyntymisen”-taktiikkaa. Hieman ihmisten anatomiaa tuntevien pitäisi tietää, ettei kanssaeläjillä ole silmiä takaraivossaan. Takaa tulevia mutrusuita ei oikeasti aina huomaa, jos on syventynyt tutkailemaan jotain. Mikä siinä on niin vaikeaa sanoa esimerkiksi ”Anteeksi?”, jos haluaa päästä käytävällä ohitse? Sitä kannattaisi kokeilla, eikä jäädä seisomaan ”tukkeen” taakse ja kasvattaa ärtymystään suuriin mittoihin. Kun tämä takanaoleva jäpikkä huomataan, hän purkaa raivonsa mulkaisemalla hänet nyt vasta huomaavaa henkilöä ja runnoo itsensä ohitse oikeutettuna tönäisemään moukkaa, joka ei huomannut Hänen Ylhäisyyttään. Miksi ihmeessä pitää käyttäytyä näin? Maailma ei lakkaa taaskaan olemasta, jos joutuu odottamaan muutaman sekunnin ylimääräistä ja mikä ihmeellisintä: odottaa ei tarvitsisi lainkaan, jos saisi oman suunsa auki tällaisessa ylivoimaisen ikävässä tilanteessa.
Ah, ihmiset! Käytöstapojen luovat kuninkaat! Useat jaksavat juoruta muista niin paljon kuin sielu sietää (ja sietäähän se), mutta toisen kanssaeläjän ohittaminen on melkoisen ylivoimainen tehtävä, etenkin kun siihen liittyisi yhden sanan muodostaminen kasvotusten. On jopa huvittavaa huomata, miten niinkin yksinkertainen tapahtuma voi aiheuttaa niin suuria tunteita ihmisyksilöissä. Toisaalta, mitä se kertoo sellaisesta ihmisestä, jos hän jo tällaisen ”vastoinkäymisen” kohdatessa tuntuu olevan oikeutettu vaikkapa juuri jyräämällä ostoskärryjen kanssa varpaille? Miten tämä ihminen käyttäytyy sitten, kun hän kohtaa elämässään suurempia asioita, jotka saavat hermot koetukselle?