Ajatuksia ihmisyydestä

Kiusaajien vanhemmat

Törmäsin sattumalta netissä olevaan keskusteluun, jossa avauskommenttina kysytään kiusaajien vanhemmilta (lähinnä äideiltä), miksi heidän lapsensa kiusaa ja miten he ovat itse reagoineet tapahtumaan. Keskustelupalstoillehan voi kirjoittaa mitä tahansa, mutta jos oletetaan, että vastaukset pitävät paikkansa, ilmeisesti usein kiusaajien vanhemmat hyssyttelevät asiaa ja kääntävät syyn kiusatun päälle. Voin kyllä allekirjoittaa tämän väitteen. On myös onneksi vanhempia, jotka tajuavat kiusaamisen olevan absoluuttisen väärin ja he yrittävät puuttua jälkikasvunsa tekemisiin kaikin tavoin, mutta valitettavan paljon on vanhempia, jotka eivät näin tee. Miksi?

On ilmeisesti vaikea myöntää oman lapsensa olevan kiusaaja, mutta onko syy siinä, etteivät vanhemmat vain välitä, mitä jollekin tuntemattomalle lapselle tapahtuu? Ovatko vanhemmat kenties itse olleet kiusaajia aikanaan ja ovat heijastelleet ”kultaista käytöstapaansa” lapsilleen, jotka nyt toteuttavat kotona oppimaansa, muiden kunnioituksesta viis veisaten? Tätä väitettä tukee muun muassa yhden keskustelijan kertomus siitä, miten hänen lastaan kiusattiin koulussa ja kiusaajien vanhemmat alkoivat ottaa yhteyttä kiusatun äitiin. He haukkuivat kiusattua lasta uskomattomilla sanoilla. Vaikea kuvitella, että tällaiset vanhemmat kykenisivät keskustelemaan asiasta järkevästi ja laittamaan omia kiusaajalapsiaan kuriin, kun omassakin käytöksessä olisi melkoisesti parantamisen varaa. Olisi jälleen mielenkiintoista tietää, mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään näin? Jos vika on aivan selvästi omissa kasvatus- ja sosiaalisissa taidoissa, ei kyllä voi odottaa heiltä apua kiusaamisen loppumiseen. Myös se olisi hienoa tietää, miten nämä vanhemmat suhtautuisivat, jos heidän lastaan kiusattaisiin ja vastapuolen järkeviksi mielletyt aikuiset alkaisivat käyttäytyä samoin, miten he samanlaisessa tilanteessa. Muuttuisiko ääni kellossa?

Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia ja mielipiteitä tästä asiasta, etenkin kiusaajien vanhemmilta. Pisteet heille, jotka yrittävät saada kiusaamisen loppumaan, mutta he, jotka eivät näin tee: miksi yrittää kääntää asia jo kiusatun lapsen (ja ehkä myös hänen vanhempiensa) syyksi? Mikä tekee asiasta niin vaikean, että totuus yritetään lakaista maton alle ja yritetään edelleen nähdä omassa lapsessa vain hyviä puolia? Tälläkin hetkellä liian monessa paikassa kiusattu joutuu kohtaamaan kiusaajansa (sillä yksikin tällainen teko on liikaa). Jos päälle laitetaan vielä väärintekijää puolustavat kotijoukot, luulisi kaikkien ymmärtävän tilanteen olevan täysin päälaellaan. Samankaltainen tilanne olisi, jos oikeudessa henkilö X olisi hakannut henkilön Y ja näyttö olisi täysin selvä. Kuitenkin tuomari ja lautamiehet olisivat heti X:n kannalla ja uskoisivat tätä. Y saisi mennä kotiinsa pilkan kera; ”Turhaa tänne meidät kutsui koolle! X on kunnon kansalainen!”. Kiusaamiselta silmänsä ummistavat varmaan ymmärtäisivät, että tämä on väärin. Lähelle on vaikeampi nähdä kuin kauas?

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*