No niin nyt on sitten tasan viikko poljettu pyörää ja ollaan Stuttgartissa. Ei sitä vielä viikko sitten, kun noustiin lentokoneesta osattu aavitaa mihin soppaan oli lusikat työnnetty, mutta nyt alkaa pikkuhiljaa olemaan pahin takana ja suunnilleen olemme aikataulussa.

Alppien yli poljettiin kolmessa päivässä ja siellä suinkaan suurin haaste ei ollut itse mäet, vaan kelit ja jatkuvalta tuntunut vastatuuli, joka meenasi viedä uskon koko hommasta. Ensin hinkkaat fillarilla 1400 metrin korkeuteen ja sitten taivaalta tulee vettä ja tuulee vastaan niin, että alamäkeenkin joutuu polkemaan, siinä oli usko alppien ylitykseen kovassa testissä. Mutta sitä fiilistä, kun viimein tulemme laaksoon ja huomaamme, että ympärillämme ei enää kohoakkaan lumisia huippuja. Se tunne, kun tiedät, että pystyin siihen sittenkin, suosittelen kokeilemaan! Ehkä matkan tarkoitus ei olekkaan polkea Roomasta Amsterdamiin, vaan vastata kysymykseen pystynkö siihen?

Tänään poljettiin sitten tämän reissun pisin pätkä noin 200 kilometriä! Kävi jo mielessä aamulla, että tässähän on pahin jo takanapäin. Ei todellakaan ollut, seitsemän päivää ja vielä neljä edessä alkaa viedä voimia jokaisen kehosta. Jos kropalta kysyttäisiin lopetetaanko, niin tiedätte kyllä vastauksen, mutta mieli ei anna periksi millään.

Tästä eteenpäin meidän pitää vaan jatkaa heti aamun koitteessa polkemista, ja yrittää pysyä myös kartalla. Niin monta kertaa on eksytty reitiltä, jota ei kyllä oltu edes suunniteltu että oltaisiin 100km pidemmällä jos näin ei olisi käynyt.

Maali odottaa jo mielikuvituksissa, se täytyy osata kuvitella niin se tulee myös tapahtumaan!

(Iiron täytyi laittaa tuulen suojat kenkiin ettei alas laskiessa varpaat jäädy)

Terveisin, Iiro&Aleksi.I