Istun huoneenlämpöisessä huoneessani. Klyyvari kohti tietokoneeni näyttöpäätettä, taakse jäivät rannat, viidakot, kaupungit, guest houset ja kansainvälinen travelleriyhteisö. Valtaosa matkalle pakatusta ja tien päällä kertyneestä irtaimistosta jäi makaamaan Malesiaan turhuuttaan. Mukana oli reppu, mikä oli palveleman edelliset yhdeksän ja puoli viikkoa.

Tätä en kokenut koko reissulla, ihme kyllä. Mutta nyt se iski. Kulttuurishokki nimittäin. Paluu Suomeen ravistaa aivoa kovalla kädellä. Hämmennyksen alta kumpuaa henkisestä äkkiputoamisesta huolimatta positiivinen pohjavire. Tsernobyl-maisemien kasvoja lämmittää siniseltä taivaalta helottava aurinko. Talven mustavalkoisuus alkaa olla pikku hiljaa kärsitty, ja horisontissa alkaa siintää (itselle jo tämän vuoden toinen) kesä. Luovutin tästä talvesta selviämisen taakan toisille pohjoisen kivikasvoille.

Kolmesta viimeisestä päivästämme ensimmäisen vietimme lähellä KL:ää sijaitsevalla Putrajayan alueella. Satuimme ajoittamaan Malesian aikamme juuri oikein, sillä 12.-15.3 kyseisellä alueella vietettiin vuosittaiset kansainväliset kuumailmapallofiestat. Festivaalialueelle on pystytetty satoja erilaisia myynti- ja pelikojuja. Maistelimme paikallisten yritysten antimia ja kiertelimme aluetta lähestulkoon ainoina länsimaisina koko juhlassa. Iltapäivällä pääsimme seuraamaan kuumailmapallolentoja.

Vincent Van Goghin näköinen kulkupeli oli tämänvuotisen juhlan maskotti

Toisen päätimme viettää Sunway Lagoonin teemapuistossa. Alue sisältää viisi eri ”puistoa”; vesipuiston, eläinpuiston, huvipuiston, kauhupuiston ja extremepuiston. Puistattava määrä puistoja, aikataulun puitteissa päätä olisikin puisteltava parille puistoista.

Saavuimme paikalle heti puiston aukeamisaikaan välttääksemme pahimmat ryysikset. Se nyt vaan olisi tyhmää jonottaa liikaa. Viimeiset huvipuistokokemukseni ovat olleet lähinnä tympeitä huonojen ajoitusten takia.

Aloitimme huvialueen anneista. Sunwayn muutaman laitteen vauhdikkaat kyydit riittivät. Ainakin itselle, ilmeisesti jo liiaksi aikuistuneelle tylsimykselle, tylsistyneelle aikuiselle. Kertaalleen mukavat läpikäytävät.

Kello ei ollut vielä pykälässä suurimman väkimäärän mestoille rynnimiselle, joten oli extremepuiston aika. Benjihyppy olisi ollut mahdollista ja melko halpaakin kokeilla täällä, mutta korkeus oli vain parisenkymmentä metriä, joten skippasimme tämän.

Omituisen näköinen viritelmä, G-Force X, näytti kokeilemisen arvoiselta. Kyseessä on Aasian korkein ”slingshot”-kyyti, joka kiihdyttää kapselissa istujan kahdessa sekunnissa nollasta 120 kilometriin tunnissa.

Laite antoi helvetinmoiset ritsakyydit 65 metriin silmänräpäyksessä merkillisen miellyttävästi. Lähtö ei ollut brutaali kylkiluut murskaava nykäisy, vaan lempeän joustava laukaus yläilmoihin. Benjihyppy jäi vielä kokeilematta, mutta onpahan testattu vastaavaa toiseen suuntaan. Ajelimme tämän jälkeen pienen hetken lenkkiä karting-autoilla ja siirryimme vesipuistoon.

Vesipuiston liukumäet olivat puolenpäivän aikaan jo varsin ruuhkaisia, eli puoliminuuttiseen lystiin sai jonottaa parikymmentä minuuttia. Jonotellessa tarkkailin ohi valuvaa ihmismassaa. Päällimmäinen havainto: etninen monimuotoisuus. Puistossa näki hyvin vähän turisteja. Paljon muslimeja, naiset tunnisti perinteisistä vaatetuksistaan. Hinduja, varmasti myös buddhalaisia. Yksi munkkikin oli tullut paistattelemaan päivää.

Oikeastaan kaikki paitsi turistit olivat vesipuiston altaissa ja liukumäissä vaatteet päällä. Musliminaiset laskivat liukumäkiä hijabit päällä. Paikallinen pukukoodi on ilmeisesti melko tiukka myös tällaisissa tilanteissa. Länsimaiselle vesipuistopukeutumisen käytännöllisyys on tärkeää ja ymmärrettävää yhtä lailla kuin malesialaisille totuttu tapa.

Vesipuiston liukumäkivalikoima oli melko vakuuttava. Tarjolla oli monenlaista kyytiä, kuitenkin lyhyehköjä sellaisia. Sunway Lagoon-puiston erikoisuus on Vuvuzela-liuku, joka on maailman suurin. Jälleen kerran Kuala Lumpurin ennätyssuuruuksia. Renkaalla eräänlaiseen suppiloon laskettava liukumäki oli melko hauska. Ihan lysti. Kai sitä on vanhaksi tulossa, kun ei tahdo nämä huvitukset enää niin huvittaa.

Virallisen lapsetuspäivän päätteeksi oli aika ottaa pienet nokoset. Nukuin kuin pieni vauva.

Heräilin ja lähdin Timon kanssa ottamaan palasta naapuriravintolaan. Illalla tarkoitus suunnata keskustaan tarkastamaan tunnetuimmalla bilealueella Changkatilla pidettävä pub crawl.

Ravintolan tuuletin puhalsi hyytävän kylmää ilmaa, varmaan suoraan Suomen perukoilta tai opintotukilakimuutosta tukeneiden sydämistä. Hytisin ja tärisin. Sain bacon lettuce sandwichini. Maistui aivan paskalta. Mikäs nyt. Kylmä, niin kylmä.

Luovutin sandwichini suhteen ja painuin huoneeseen kuumemittari kainalossa. Parin minuutin kuluttua kuului kolme piippausta. Jaaha.

38,2.

Kylmä.

Tunnin päästä 39,57.

Kylmä.

Kurkkuun sattuu.

Timo on keskustassa.

Lentoon alle kaksi päivää, mikä ajoitus…

Keräilin itseäni kasaan noin tunnin ja sain revittyä lämpimimmän vaatekertani niskaan ja pääsin lähtemään taksin metsästykseen. Prince Court Medical Centreen käy tie.

Lääkärille pääsin ja lääkäri sanoi, että täsmällinen diagnosointi ja oikeiden lääkkeiden määrääminen voisi tapahtua vasta 48 tunnin kuluttua. Tämä aika olisi hyvä viettää sairaalassa kovan kuumeen takia.

Vastustin tätä viimeiseen asti, eihän tällainen kävisi päinsä. Lennän 46 tunnin päästä, töhö.

Pääsin lopulta verikokeisiin ja nämä osoittivat sairauden johtuvan jonkinlaisesta äreästä bakteerin paskiaisesta. Shit happens, mutta selvisin ulos sairaalasta vain parilla tunnilla ja säkillisellä pillereitä.

Viimeinen kokonainen päivä ennen lentoa oli yksinkertaista elämää. Neljän seinän sisällä. Makaa, nuku, juo, syö lääkkeitä, toista. Nuku.

Maanantai oli lopun alku. Aamulla heräillessäni kuumetta ei ollut kuin 37,5 ja tunsin pääni massan olevan jälleen normaali. Olo alkoi olla kohentunut sopivasti edessä olevaa 29-tuntista matkustussessiota varten. Bring it on.

Taksilla kentälle tunnissa.

Kuala Lumpur-Hong Kong: 3,5 h.

Hong Kongissa odottelua kolme tuntia.

Hong Kong-Helsinki: 10,5 h.

Helsingissä odottelua kuusi tuntia.

Helsinki-Viitasaari: 5 h.

Aikaero Suomi-Malesia: 6 h.

Jet lag, valvominen, toipuminen kuumeilusta ja ennen kaikkea matkustamisen mieletön määrä laittaa pään juntturaan. Suomen maisemaa katsoo hämmästyksissään, aivan kuin ei olisi ennen maaliskuuta nähnyt. Uudet silmät vai vain väsyneet sellaiset? Sanoisin että uudet.

Reppureissu antoi uudet silmät. Turtuminen ja arkeutuminen sokaisee näkemästä kaikkea ympäröivää kauneutta. Niin aineellista kuin aineetonta. Niin hohtavia hankia kuin äänimaailmaa. Hiljaisuutta. Puhtautta. Tilaa. Helppoutta.

Kyllä, joskus on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle.

Kotona oleminen tuntuu kerta kaikkiaan mystilliseltä. Koti tuntuu kovin etäiseltä, vaikkakin mukavalta. Ylelliseltä. Hanasta saa puhdasta juomavettä. Kotona on pehmeä sohva ja pehmeä sänky. Täällä on hiljaista. Huoneilma on sopivan lämpöinen. Tämän ansiosta yöunet on mahdollista ottaa vastaan peiton alla kärsimättä liiasta kuumuudesta. 3G-verkko vapauttaa Wi-Fi-riippuvuuden kahleista.

Kotona on Netflix ja rummut. Harrastukset. Perhe. Samaa kieltä puhuvia kavereita löytyy useita muutaman kilometrin säteeltä.

Kotoa pääsee kauppaan ostamaan ruisleipää, hyvää maitoa tai jumalallista tummaa Crowmoor-siideriä. Kassalla pystyy asioimaan omalla äidinkielellä ilman suurempia elehtimisiä. Mukana ei tarvitse kärrätä nipuittain vieraan valuutan seteleitä, muovirahalle on lukijat. Liikenne toimii loogisilla säännöillä ja suojatien ylittäminen on varsin helppoa ja turvallista. Lompakkoa voi varsin huoletta pitää perstaskussa kadulla kävellessään.

Uudet silmät tekivät Viitasaaresta ja Suomesta jälleen kerran kiinnostavan. Saa nähdä, kuinka kauan tätä vastasyntyneen silmillä pällistelyä jatkuu, toivottavasti mahdollisimman kauan.

Reissaaminen oli erinomainen päätös. Matka kasvatti, avarsi ja muita vastaavia monesti kuultuja lausahduksia. Matkustamisen merkityksen ylistäminen tuntuu kliseiseltä jankutukselta, mutta ei tästä faktasta pääse yli eikä ympäri. Joskus tekee hyvää vain ottaa tauko kaikesta ja katsoa arkeaan kolmannesta persoonasta. Joskus sitä vaan tarvitsee hakea vähän perspektiiviä kaukaa kotoa. Minun tapauksessani kaakkoisaasialaista päänsisäishierontaa.

Kotiinpaluupäivän ilotulitukset

Reppu pysyi lähes ennallaan, reissaajan päähän päivettyi huomattava mentaalirusketuksen pinta. Aion jatkaa elämää Suomessa matkailijan mentaliteetilla. Vähemmän turruttavaa arkipäivien autopilottimoodia ja enemmän nykyhetken elämistä. Niitä kun on vain yksi kerrallaan. Liian usein hetkiä eletään vain muistojen luomiseksi. Aika kultaa muistot, mutta parempaa on kullata hetket niitä eläessä.

Kiitos lukijoille, toivottavasti kirjoitukseni viihdyttivät, informoivat ja innostivat. Näkemiin, ลาก่อน, goodbye, លា, tạm biệt ja selamat tinggal.