Olemme koko talven osallistuneet perheenä talkoisiin ja keränneet rahaa Vox Aurean matkaan San Fransiscoon ja Los Angelesiin. On paketoitu lahjoja, keitetty kahvia, leivottu, myyty levyjä jne. Odotus on kasvanut työn tiivistyessä ja into oli heinäkuun alussa intensiivisen harjoituskauden alkaessa käsin kosketeltavaa. Monet viikot oli suunniteltu mitä mukaan otetaan. Uutta tavaraa ostettiin, laukkua, kenkää, vaatetta. Ohjelmaa luettiin ja mietittiin mitä mukaan tarvitaan ja mitä kivaa tuliaisiksi Suomesta isäntäperheisiin viedään. On ollut ilo elää mukana nuoren intoa, tukemassa ja kuulemassa, mukana keskusteluissa ja pohdinnoissa.
Meidän perheestä ollaan aikaisemminkin oltu Vox matkalla Italiassa eli kaikki ei ollut uutta, mutta tämä matka onkin ihan erilainen. Panokset ovat korkeammalla ja matkakin paljon speciaalimpi.
Kun matkaan lähtö lähestyi, olimme vanhemmat ja sisarukset ihan jännityksessä jäykkiä, vaikka emme mihinkään olleet lähdössä. Niin iso into lapsestamme uhkui ja se vei mukanaan. Ilo, jännitys, odotus kupli onnellisuutena ja intona. Taulumäen kirkossa lähtökonsertissa oli kyyneleet poskillamme, olimme niin iloisia kun kuoro oli niin yhteen liimautunut ja hienosti treenattu. Kuoronjohtaja Sanna Salminen ja äänenmuodostaja Tuuli Lehtomäki olivat saaneet nuoret niin hyvään vireeseen!
Lähdön hetken tullessa oli saattajilla pala kurkussa, niin kuin Riina Niutanen blogissa kirjoitti, annoimme lapsemme huoltajien vastuulle. Ilo mahtavasta matkasta, odotus ja silti eron haikeus oli mukana. Taivas kaatoi saattajien niskaan vettä ja kyyneleet ei erottuneet, vaikka kyllä niitä valui. Olo oli haikea, vaikea ja odottava.
Matkan Helsinkiin meni nopeasti ja saimme joitakin viestejä kotiin. Soittamaan ei tytär pystynyt, vaikka itse olisin vielä tahtonut sanoa viimeiset tervehdykset. Itkin sohvalla kun näin netistä koneen nousseen Helsingistä. Matkan alku tuntui sitten niin konkreettisesti. Ilo, odotuksen täyttymys ja onni purkautui kyynelinä. Onneton vetistelijä olen ja hävettää, että ole niin kova pillittämään. Saman reaktion on aiheuttanut kaikki blogitekstit, videot jne. Itku kurkussa luen niitä ääneen pienemmille lapsille, jotka ihmettelee miksi äitiä niin itkettää kaikki rapakon takana tapahtuva, vaikka se ei ole mitenkään surullista.
Tunteet käyvät vuoristorataa myös siskoilla. Totesivat yksi ilta ”emme edes enää muista miltä sisko näyttää!” Vasta viikko ollaan oltu erossa ja silti tuntuu että ihan liian kauan. Odotamme kotona blogitekstejä, videoita, facebook-päivityksiä. Koitamme etsiä kuvista siskoa, odotamme uutisia, elämme täältä kaukaa Voxin tapahtumia. Aikaeroa on vaikea tajuta, miten paljon siellä on kello ja koska voi odottaa viestejä. Katsomme kuvista tapahtuma ihmettelemme paikkoja ja imemme tunnelmia. Emme malta odottaa, että kuulemme ja voimme kysellä, voimme kokea tunnelmia siskon ja tyttären kertomuksista. Nyt tyydymme lukemaan ja ikävöimään.
Kuulumisia tulee viesteinä, huoli on suuri niin jaksamisesta kuin pärjäämisestä. Samalla luotamme järkevään lapseen ja kuoro porukkaan. Toivomme että kaikki menee hyvin ja saavat hyviä kokemuksia. Toisaalta mietityttää millainen lapsi palaa kotiin. Miten onkaan kasvanut tänä aikana? Samanlaista kokemusta ei koskaan voi saada! Reissulla varmasti muodostuu elinikäisiä ystäviä ja muistoja joihin voi keinutuolissa isoäitinä palata.
Ilo on viime tunteina ollut suuri kun tulokset julkaistiin. Mahtavaan tasoon ovat yltäneet ja upeat sijoitukset saaneet. Kuoro ei turhaan ole ”kultainen ääni”!
Leena Mattila
