Viime viikkojen yksi kuumista puheenaiheista on ollut reserviläiskirjeet. 900 000 suomalaista saa/sai tietää sijoituksensa tai sijoittamattomuutensa, mikäli ”isoon pilliin” joskus puhalletaan. Vaikka muutin juuri vapun jälkeen, tavoitti puolustusvoimat minutkin kirjeellään, jossa oli ilmaistu paikkani mahdollisen konfliktin syttyessä.
Täytyy myöntää, että kyllä minua hieman jännitti avata aluetoimiston lähettämä kirje. Jännitys johtui monista tekijöistä, suurimpana minua askarrutti oma tehtäväni. Moni intin käynyt pitää varmasti moista jännitystä joutavana, sa-tehtävähän on sama kuin se tehtävä johon henkilö on palvelusaikanaan koulutettu. No, koska minä en ole koskaan (ainakaan omasta mielestäni) ollut mikään tavallinen kuolevainen, intti ei tässä tapauksessa tuonut poikkeusta. Sain kahteen eri tehtävään valmiudet, toiseen koulutettiin ja toiseen opin vastaavaa toimea tekemällä. Taustatietona olkoon, etten nyt puhu toisena hommana mistään rättivaraston rangaistusluontoisesta tehtävästä, vaan varusmiestoimikuntatyöstä. Tästä syystä olikin mielenkiintoista nähdä mikä on minun tehtäväni poikkeustilanteessa. Tehtävääni en paljasta, koska niin on ohjeistettu. Silti, totean tehtäväni olevan sellainen, johon minulla on aidosti kykyjä ja motivaatiota. Voisinkin todeta, että minulle määritelty tehtävä on mieluinen. Jopa siinä määrin, että koin suorastaan sellaisen isänmaallisen tunteiden ryöpsähdyksen, jollaisia koen lähinnä itsenäisyyspäivänä tai juhannusyönä lievästi ”liikuttuneena”. Tai no… Olisihan se ylipäällikkyys vielä makeampi tehtävä, mutta se pesti vaatinee pitemmän uran politiikan parissa kuin varavaltuutetun toimi. Tämänhetkinen tehtäväni kelvatkoon siihen saakka.
Minulle oma tehtäväni ja sijoitukseni oli siis mieluisa, mutta näin ei ole varmasti kaikkien kohdalla. Itseasiassa aika moni on reserviläiskirjeen saatuaan pettynyt paikkaansa tai siihen, ettei ole sijoitettuna sota-ajan kaavioissa. Tämä pettymys on noussut muutamalla keskustelupalstallakin ilmi. Näitä palstoja en aio sen koommin listata, jokainen löytää niitä kyllä googlehaulla. Pettymys on ymmärrettävä, sillä jokainen haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi ja sitä kautta arvokkaaksi. Kun omaa paikkaa ei ole määritelty, voi helposti tulla mieleen ettei omaan panosta sitten ollenkaan kaivata, että se on valtion silmissä turha. Harmi ettei tätä puolta ole nostettu esiin kun reserviläiskirjeestä niin laajalti uutisoitiin. Näkökulma oli lähinnä kirjeen tarkoitusperissä ja sen ulkomailla saaman huomion käsittelyä. Ilmeisesti Hesari oli ainoa, joka käsitteli kirjeen vaikutuksia reserviläisen psyykelle.
Kaikille pettymyksen kokeneille voin kuitenkin sanoa saman kuin kirjeessä ja Puolustusvoimien verkkosivuilla. Omaan sijoitukseen voi vaikuttaa toimimalla aktiivisesti reservissä. Tällä keinolla on myös mahdollista saada niitä himoittuja reservinylennyksiä. Aktiivisen reserviläistoiminnan lisäksi kannattaa olla yhteydessä omaan aluetoimistoon ja kertoa mahdollisesta erityisosaamisestaan. Sodassa ja rakkaudessa, ja luultavasti omassa sa-tehtävässä, kaikki keinot ovat sallittuja. Ainakin lailliset. Lisäksi on todella tärkeää muistaa, että mahdollisen konfliktin pitkittyessä reservistä siirretään ihmisiä tarvittaviin tehtäviin. Kukaan ei liene turha kun on hätä. Eikä se taistelukenttä ole enää nykyajattelun mukaan ainoa paikka jossa tarvitaan väkeä. Itseasiassa nykyajan sotilaallinen väkivalta on jo siirtynyt niin lähelle siviiliväestöä, ettei aseelliseen selkkaukseen osallistuminen välttämättä vaadi edes kotoa poistumista. Tämän voi allekirjoittaa liian moni tälläkin hetkellä sodan jaloissa ja alituisessa vaarassa elävä ihminen kautta maailman.
Vaikka nämä sotaan liittyvät teemat ovatkin jollain lähes alkukantaisen perverssillä tavalla (toisen ihmisen hengen riistäminen on aina väärin) kiehtovia, en silti ikinä missään tapauksessa toivo sellaista suurta mielettömyyttä Suomen tai minkään muunkaan valtion tai kansan kohdalle. En vaikka sota-ajan sijoituksen kertovan kirjeen tiimoilta tämän kirjoituksen laadin. En vaikka maailmassa on tälläkin hetkellä menossa noin neljäkymmentä aseellista, sodaksi luokiteltavaa mielettömyyttä. En tietenkään, sehän olisi aivan luonteeni vastaista. Lähes lennonmaisesti toivon vilpittömästi ja ehkä hieman naivisti sellaisen päivän koittavan kun sodan synkkä varjo katoaa rauhan sarastuksen tieltä. Siihen päivään asti on hyvä tietää varokeinoja olevan turvallisuutemme takaamiseksi.
