Ville isolla kirkolla

Retki Valamoon ja Lintulaan

Minä ja muut eläkeläiset, kuten kaverilleni freudilaisittain totesin, teimme alkukesästä retken Valamon ja Lintulan luostareihin. Vaikka matka ei ollut kohdallani mikään varsinainen pyhiinvaellus, oli retki kuitenkin oikea elämys. Alla pari nostoa kyseiseltä reissulta. Kaikkea ei voi paljastaa.

Ennen matkaa vitsailin, että tulossa on varmasti melkoinen kokemus. Istua useampi tunti invalidien kanssa bussissa jossa haisee hiki ja kuolema. No, kokemus reissu kieltämättä oli. Mutta dödöni piti koko reissun ajan ja nämä seniorit joiden kanssa sain kunnian matkustaa, olivat hyvin eläväistä porukkaa. Ei haissut hiki, eikä kuolemasta ollut tietoakaan. Sen sijaan nauru helkkyi ja seniorien polveilevat jutut aiemmilta retkiltä ja elämän varrelta olivat todella hauskoja. Saatoinpa jotain panna korvani taakse talteenkin.

 

Mutta se minun ennakko-oletuksista ja ”pyhiinvaeltajatovereideni” tarinoista, tämän postauksen keskiössä on tarkoitus olla Itä-Suomen helmet: Valamo ja Lintula. Ja mahtavia paikkoja ne olivatkin! Vaikken ortodoksi olekaan, tekivät molemmat luostarit minuun lähtemättömän vaikutuksen. Miten jokin paikka voikaan olla samalla niin hulppean korea olematta ulkokultainen ja kuitenkin niin äärimmäisen rauhallinen. Rauhan tunne, joka minut luostarialueilla täytti, oli hieman samanlainen kuin rankan myrskyn tuoma tyyneys. Sitä fiilistä, joka minut täytti, oli oikeastaan hankala tulkita ja tunnekokemus aukesi minullekin hieman jälkikäteen. Kaiketi sellainen seesteisyys kiireiden kandikevään jälkeen oli jotenkin totaalisen pysäyttävä.

 

Seesteinen vaikutelma ulottui kaikkialle. Olipa kyse luostarin asukkaiden hengellisestä olemuksesta, talkoolaisten hartaaseen ja työteliääseen tyyliin. Jotain lumoavaa luostareissa täytyy olla sillä meidän oppaammekin, joka oli siis talkoolainen, teki työtään palkatta ja vieläpä tuli talkootöihin eri paikkakunnalta käsin. Vastaavanlaista omistautumista kun ei tunnu enää nykyään olevan edes olemassa, teki tämän ihmeen todistaminen hyvää.

 

Lähes hartaan rauhan lisäksi mieleeni jäivät vähän maallisemmatkin asiat, erityisesti Lintulan useat istutukset ja todella komea koivukuja. Näin innokkaana kesähortonomina kiersin kaikki penkit ja otin useita kuvia niistä. Oikeastaan jäi jopa harmittamaan, etten ottanut mukaan oikeaa kameraan, vaan jouduin kuvani ottamaan puhelimella. Toinen näistä maallisemmista kokemuksista oli tietenkin Valamon kuuluisa ruoka. Varsinainen pääruoka ei kyllä mielestäni ollut aivan kaikkien kehujen arvoinen. Tätä ei tosin voi tulkita siten etten muka ruoasta olisi pitänyt ja sitä yllin kyllin nauttinut. Silti, paras yksittäinen ruoka oli kyllä mustaherukkakiisseli jota ensimmäisenä päivänä oli tarjolla. Siinä oli jopa imelään tottuneelle sokerihiirelle tarpeeksi makeutta.

 

Itseasiassa koko mahtavan reissun ainoa miinus oli luostariviskin maistelun keskeytyminen epämääräisen lähtöaikataulun takia. Jos joku kysyy, en nyt osaa kyllä lainkaan kuvailla saatikka vertailla luostariviskin olemusta muihin viskeihin. Keskeytymisestä huolimatta reissu pääsee ilman muuta hauskimpien joukkoon. Ties vaikka lähden kyseisen porukan kanssa toistekin jos matkakohteet noin hyvinä pysyvät.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*