Näiden Sampon viimeaikaisten bloggausten teemana on ollut kiusaaminen, joten ajattelinpa minäkin laittaa lusikkani tähän soppaan. Minä en tosin esitä aivan yhtä suoraan kannanottoa puolesta tai vastaan, kuten otsikosta voi päätellä. Minä tuon esille lievemmän kiusaamisilmiön. Itse asiassa tässä yhteydessä voidaan puhua pikemminkin kiusoittelusta, kuittailusta tai naljailusta.

En tunne ketään miestä joka ei niin tekisi, yleistäen väitänkin sen kuuluvan miesten käytökseen lähes universaalilla tasolla. Ilmiö on ikään kuin miesten keskeisen kilpailun ja koheesion lopputulos, sillä monesti leukailussakin mitataan kuka kaveriporukassa on ”taitavin” leukailija ja jotta tälle tasolla pääsee pitää ensin tutustua riittävän hyvin vastapuoleen. Tästä hyvä esimerkki on elokuvassa Gran Torino kohtauksessa jossa Clint Eastwoodin roolihahmo opettaa oppipojalleen miten miehet puhuvat keskenään.

Kiusoittelu siis lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja toimii ikään kuin tunnelmankeventäjänä kanssakäymisessä. Eihän meilläkään poikien kesken ole varmaan ollut kertaa, ettei kettuiltaisi toisillemme. Esimerkkinä tällaisesta ilmiöstä ja sen vaikutuksista muistan kesätöistäni vieläkin miten vuorovaikutus alkuunsa oli niin jäykkää ja huumorinkukka ei vielä kukoistanut. Kuitenkin siinä kesän mittaan kun tutustuttiin, alkoi meillä jo juttu luistaa ja nyt vuosia myöhemmin niinkin paljon, että olen saanut monia (mieluisia ja vähemmän mieluisia) lempinimiä tehtaalla. Joka tapauksessa juttu lentää ja kynnys yhteistoiminnalle on matala.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Kuten aina kaikella muulla on leukailullakin joskus tapana mennä liian pitkälle. Ystävällismielistä kuittailua kun voisi kuvata hyvin kaltevaksi pinnaksi. Liika on liikaa ja reaktiot sen mukaiset. Tosin aina välillä on hyvä olla konflikteja, sillä ne ”puhdistavat ilmaa”, tai sitten katkaisevat ystävyyssuhteen. Onkin hyvä huomata, että tahaton letkautus väärään aikaan voi olla tuhoisa. Ei olisi ensimmäinen kerta kun välejä selvitellään nyrkein väärinkäsityksen takia. Tosin tätä ilmiötä ei näe niin usein, paitsi nakkikioskin jonossa.

Totta kai tämä on subjektiivinen näkemys ilmiöstä, jota olen vahvasti arvottanut termillä ”leikkimielinen” ja siksi tästäkin on varmasti monia eri näkemyksiä. Tätä tekstiä ei pidä lukea kiusaamisen puolustamisena, mikä olisikin idioottimaista vaan ikkunana vähemmän vakavaan ilmiöön. Näillä (osittain sekavilla) sanoilla seuraavaan kertaan! Josko silloin kiireeni eivät vaikuttaisi näin kovasti kirjallisen ilmaisuni tasoon.