On se kumma miten kaikki muu paitsi työskentely kiinnostaa niin ylitsepääsemättömän paljon kun aikarajat painavat päälle. Esimerkiksi tällä viikolla olen ollut tavattoman kiinnostunut 101. laskuvarjojääkäridivisioonan toiminnasta toisen maailmansodan aikana. Tämän lisäksi mieltäni ovat askarruttaneet erilaiset temput zippo-kopiolla (siis bensasytkärillä) ja autoni herättäminen talvihorroksesta.

No, eihän sekään aika ole aivan hukkaan heitettyä. Opinpahan avaamaan sytkärin puristusliikkeellä ja tiedän mitä 101:sen miehet tekivät sodan jälkeenkin. Eipä se tosin edistänyt töitäni mitenkään, mutta hauskaa oli. Tai no eipä oikeastaan, sillä nyt deadline on taas askeleen verran lähempänä.

Juttelin tästä ilmiöstä taannoin kanssaopiskelijoiden kanssa ja ilmiö oli monelle tuttu. Jopa niin tuttu, että sain todistaa erilaisten viivyttelykeinojen vertailua/listausta. Kärkikolmikossa olivat: siivous, tiedonhaku (lue facebookin ja muiden sivustojen selailu) ja sosiaalisten suhteiden ylläpito. Onneksi en sentään siivoamaan alkanut, mutta kova hinku kyllä on ollut estää vieraantuminen lapsuuskavereiden kanssa.

Kai pieni paniikki kuuluukin luovaan työskentelyyn. Eikös fakta ole, että paineen alla ne timantitkin syntyvät. Timanteista en toki paljoa köyhänä opiskelijana tiedä, mutta ilmiö tuskin olisi niin yleinen mikäli se ei tulosta saisi aikaan. Tai sitten vääjäämättömän välttely vaan on jotenkin DNA:han kirjattu ominaisuus, eihän se voi omakohtaista saamattomuutta olla. Eihän?

En silti pidä viikkoani hukkaan heitettynä. Työni edistyi hieman ja sivistin itseäni myös oppiaineeni ulkopuolelta, sillä johan minulle lukiossa opetettiin fakkiutumisen vaaroista. Näihin sekaviin (kieli)kuviin ja tunnelmiin.

Ville Rautiainen