1.Habib

Habibin lenkkitossut litsahtelivat rauhoittavasti sohjoiseen maahan. Matka vastaanottokeskuksesta pienen mitättömän näköisen kaupungin keskustaan oli vain vajaat kymmenen kilometriä, ei siis matka eikä mikään paljon pidempiä reittejä taivaltaneelle miehelle.  Habib tervehti jokaista askeltaan suurella ilolla ja helpotuksella: tässä maassa ei voinut yhtäkkiä räjähtää kappaleiksi tai menettää toista jalkaansa.

Myös maisema oli täysin toisenlainen kuin karun kaunis kylä, jossa Habib oli syntynyt runsaat kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli hetki sitten siirtynyt vilkkaalta nelostien pätkältä syrjäisemmälle reitille, jota vastaanottokeskuksen mukava suomalaismies oli suositellut heille. Kannattaa käyttää maisemareittiä, mies oli sanonut murteellisella arabialla. Ja muistakaa heijastimet, oli tämä lisännyt suomeksi. Habibin askelrytmi meni hetkeksi sekaisin, kun voimakas nauruntarve ravisteli häntä. Heijastin, heijastimet, hän lausui ääneen. Täysin käsittämätön sana, jolle ei löytynyt vastinetta hänen omalla äidinkielellään.

Sohjon sekainen asfaltti kiilsi mustana, metsä humisi hiljaa tuulessa. Habib ohitti tiheänkuusimetsän, järven ja käsittämättömän suuren pellon ketään näkemättä. Oli ilta, juuri se aika päivästä, kun suomalaiset istuivat kotonaan illallisella. Vasta lähestyessään kaupungin keskustaan jokunen auto ohitti hänet kohdalla vähän hidastaen.

Habib ei pelännyt. Hattu, tai oikeastaan pipo suojasi hänen päänsä, huppu peitti tumman kihartuvan tukan ja suojasi kasvoja. Hän oli pukeutunut suomalaiseksi lenkkeilijäksi, joka hän toivoi joskus myös virallisesti olevansa.  Nyt turvapaikanhakija ja insha Allah, viiden vuoden kuluttua suomalainen.

Kaikesta huolimatta ohi matelevat autot hermostuttivat siinä määrin, että Habib askelsi nopeasti torin poikki ja pysähtyi kahden betonisen rakennuksen väliin tarkkailemaan tilannetta. Samat kaksi autoa olivat pysähtyneet parkkipaikalle. Sisältä pursui häliseviä nuoria, jopa tyttöjä, jotka käyttäytyivät sukupuolelleen täysin sopimattomasti. Habib käänsi katseensa pois tytöistä. Oli parempi jatkaa juoksemista.

Aikomuksistaan huolimatta Habibin juoksulenkki päättyi rakennusten väliseen käytävään. Hän ei kuullut varjoista materialisoituvan hahmon askelia takanaan, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Juuri ennen vaipumistaan tajuttomuuteen hän kuuli kuin kymmeniä ja kymmeniä tabla-rumpujen napsahtavia paukahduksia, kuin sadepisaroita vastaanottokeskuksen vajan peltikatossa. Napsahtelua seurasi suuri räjähdys, josta Habib kuulisi vasta seuraavana päivänä.

2. Räjähdyksen jälkeen