Viitasaaren kirjoittajat

Tarina koottuna

1.Habib

Habibin lenkkitossut litsahtelivat rauhoittavasti sohjoiseen maahan. Matka vastaanottokeskuksesta pienen mitättömän näköisen kaupungin keskustaan oli vain vajaat kymmenen kilometriä, ei siis matka eikä mikään paljon pidempiä reittejä taivaltaneelle miehelle.  Habib tervehti jokaista askeltaan suurella ilolla ja helpotuksella: tässä maassa ei voinut yhtäkkiä räjähtää kappaleiksi tai menettää toista jalkaansa.

Myös maisema oli täysin toisenlainen kuin karun kaunis kylä, jossa Habib oli syntynyt runsaat kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli hetki sitten siirtynyt vilkkaalta nelostien pätkältä syrjäisemmälle reitille, jota vastaanottokeskuksen mukava suomalaismies oli suositellut heille. Kannattaa käyttää maisemareittiä, mies oli sanonut murteellisella arabialla. Ja muistakaa heijastimet, oli tämä lisännyt suomeksi. Habibin askelrytmi meni hetkeksi sekaisin, kun voimakas nauruntarve ravisteli häntä. Heijastin, heijastimet, hän lausui ääneen. Täysin käsittämätön sana, jolle ei löytynyt vastinetta hänen omalla äidinkielellään.

Sohjon sekainen asfaltti kiilsi mustana, metsä humisi hiljaa tuulessa. Habib ohitti tiheänkuusimetsän, järven ja käsittämättömän suuren pellon ketään näkemättä. Oli ilta, juuri se aika päivästä, kun suomalaiset istuivat kotonaan illallisella. Vasta lähestyessään kaupungin keskustaan jokunen auto ohitti hänet kohdalla vähän hidastaen.

Habib ei pelännyt. Hattu, tai oikeastaan pipo suojasi hänen päänsä, huppu peitti tumman kihartuvan tukan ja suojasi kasvoja. Hän oli pukeutunut suomalaiseksi lenkkeilijäksi, joka hän toivoi joskus myös virallisesti olevansa.  Nyt turvapaikanhakija ja insha Allah, viiden vuoden kuluttua suomalainen.

Kaikesta huolimatta ohi matelevat autot hermostuttivat siinä määrin, että Habib askelsi nopeasti torin poikki ja pysähtyi kahden betonisen rakennuksen väliin tarkkailemaan tilannetta. Samat kaksi autoa olivat pysähtyneet parkkipaikalle. Sisältä pursui häliseviä nuoria, jopa tyttöjä, jotka käyttäytyivät sukupuolelleen täysin sopimattomasti. Habib käänsi katseensa pois tytöistä. Oli parempi jatkaa juoksemista.

Aikomuksistaan huolimatta Habibin juoksulenkki päättyi rakennusten väliseen käytävään. Hän ei kuullut varjoista materialisoituvan hahmon askelia takanaan, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Juuri ennen vaipumistaan tajuttomuuteen hän kuuli kuin kymmeniä ja kymmeniä tabla-rumpujen napsahtavia paukahduksia, kuin sadepisaroita vastaanottokeskuksen vajan peltikatossa. Napsahtelua seurasi suuri räjähdys, josta Habib kuulisi vasta seuraavana päivänä.

2. Räjähdyksen jälkeen

Rehana kumartui katsomaan maassa olevan miehen vammoja. Ne eivät olleet pahat. Päässä oli iskun aihuttama verinen ruhje, mutta muuten mies oli saanut vain verinaarmuja ja menttänyt uuden veryttelypuvun. Se kelpasi enää lumpuiksi. Rehana käänsi miehen parempaan asentoon ja varmisti, ettei suussa ole oksennusta.

Nuori kurdinainen veti housujensa selkäpuolelta vyötäröltää veitsen, joka oli kulkenut hänen mukanaan koko matkan Kurdistanista, Syyrian kautta Suomeen. Jo Turkissa heidät oli tutkittu aseiden varalta, mutta selkään kätkettyä veistä ei oltu löydetty. Naista ei koskaan tutkittu yhtä tarkkaan. Rehana hymyili. Useampi matkaaja oli sen matkan aikana nähnyt, mutta kukaan ei ollut puhunut siitä yhdellekään salakuljettajalle tai viranomaiselle. Veitsi oli kaunis. Kahva ja tuppi oli koristeltu huolellisesti hopeisilla helmillä. Veitsen terä kaartui vain hiukan kärkeä kohden. Lähes suora veitsi oli helpompi sekä piilottaa että ottaa esille selkään teipatusta kotelosta.

Rehanna kumartui miehen puoleen ja leikkasi veitsellä miehen alupaidastaa sidetarpeita pään ruhjetta varten. Hän laskosti paidasta leikatut palaset haavan päälle ja sitoi koko koreuden omalla huivillaan. Sitten hän alkoi puhdistaa miehen kasvoja. Ne verestivät ja olivat soran naarmimat kaatumisen seurauksenaHän oli täysin keskittynyt mieheen, kun kuuli takaansa:

Mutiaisia! Huora paikkaa partalasta. V*** että sylettää! Ovat tulleet ryöstämään!”

Rehana huomaa useamman mustiin pukeutuneen nuoren tulleen paikalle. Kolme miestä edempänä ja naiset taaempana. Sanoja Rehana ei ymmärrä, mutta tajuaa, että juopuneet nuoret miehet eivät olleet tulleet auttamaan. Sanat tulvivat vihaa ja halveksuntaa. Mies, joka huusi ja sylki sanoja lähesty häntä ruskea kaljapullo koholla. Kaksi muuta tulivat hitaammin öykkärin molemmin puolin. Jos he saisivat piiritettyä hänet, hän ei voisi mitään.

Rehana ei miettinyt. Oikea jalka lähti lujaa kohden lähimpänä olevan miehen tukijalan polvea. Potku osui ja aiheutti selvästi erottuvan rusahduksen, kun miehen oma paino rikkoi vääntyneen jalan nivelkierukan ja ristisiteen. Mies parkaisi ja kaatui. Hän veti itseään kauhuissaan kauemmaksi.

Seurasi täysi hiljaisuus. Rehana pysyi kyykyssä toinen jalka edessä ja otti käteensä hopeaisen kiiltävän kurdipuukon. Hän osoitti sillä aina lähinnä olevaa nuorta ja puhui rauhoittavasti kotikieltään. Tyrmistyneet nuoret nostivat kädet eteensä ja lähtivät hitaasti kävelemään hänestä poispäin. Sitten he äkkiä kääntyivät ja lähtivät sekavaan juoksuun. Vain yksi jäi makamaan kauhusta kalpeana paikalle.

Jotta ilta olis täydellinen, Rehana näki useamman vilkkuvilla valoilla varustetun auton saapuvan paikalle. Hänet oli nähty. Oli turha paeta. Miten hänellä saatoi olla näin huono tuuri. Hän tuli auttamaan räjähdyksen uhria, ja hänet löydetään veitsi kädessä uhkaamassa paikallista nuorukaista. Autoista nousi miehiä, jotka eivät tuntuneet pelkäävän uusia räjähdyksiä, tai heitä. He vyöryivät paikalle kypärissään ja suojapuvuissaan. Molemmat miehet vietiin ambulansseihin, Rehana pisti veitsensä piiloon ja pian hänelle annettiin viltti hartioille. Silloin joku alkoi kysellä häneltä englanniksi tapahtumista. Rehana vastaili ja ihmetteli, missä ovat poliisit. Täällä oli tapahtunut räjähdys ja pahoinpitely. Paikalla oli ainoastaan palokunta ja ambulanssit.

3. Sairaalassa

– We are in deep shit, Rehana totesi asiallisesti. Habib, se räjähdyksen uhri, oli juuri herännyt ja jäänyt tuijottamaan häntä silmissään puhdas kauhu. Hetken Rehana mietti, miltä se miehestä tuntui: herätä tietämättä missä oli, vieressä kurdinainen. Rehana tuhahti, mutta vain mielessään. Oliko hän kauhuissaan? Oliko hän jättänyt vihollisensa maahan makaamaan?

Rehana nyökkäsi päätään pontevasti niin, että mies varmasti huomaisi. Vihollisia tai ei, nyt oltiin ihan yhteisessä kusessa, ilman oleskelulupaa ja uhkana kotimaahan palauttaminen.

– Mmm..mitä? mies kysyi omalla kielellään.

– Puhu englantia, en ymmärrä sinua, Rehana sanoi napakasti. Toivottavasti mies osasi kieltä.

Olisiko heidän pakko kommunikoida suomeksi? Siitä tulisikin aika mielenkiintoista.

– Missä olen?

Huojentuneena Rehana selitti, mitä oli tapahtunut (räjähdys keskustassa, Suomessa), missä he olivat (sairaalan tarkkailuosastolla, Suomessa) ja mitä deep shit tässä tilanteessa (Suomessa) tarkoitti.

– Luonnollisesti meitä epäillään syyllisiksi. Olimme ensimmäiset paikalla.

Edellisenä iltana Rehana oli päätynyt viltti olkapäillään terveyskeskukseen. Hänet oli tutkinut pikaisesti ystävällinen lääkäri, sitten olivat vihdoin saapuneet poliisit. Hän oli kertonut räjähdyksestä niin tarkkaan kuin oli voinut, täysin totuuden mukaisesti. Ainoastaan pienen polvipotkunsa hän oli jäänyt mainitsematta ja arvellut aivan oikein: kantasuomalainen kusipää ei ollut tehnyt hänestä rikosilmoitusta, ei ainakaan vielä. Ajatella, saada nyt naiselta noin pahasti turpiin.

Ja koska he olivat räjäyttäneet pankin holvin auki niin että koko kylä raikui, heidät aivan varmasti palautettaisiin kotimaihinsa nopeammin kuin kantasuomalainen ennätti kissaasanoa.

– Meidän on pakko tehdä jotakin. Sinun pitää kertoa minulle tarkasti, mitä näit ja kuulit ennen räjähdystä.

Habib tuijotti Rehanaa epäuskoisin silmin.

Kyllä kyllä, Rehana sanoi suomeksi ja hymyili vähän, toivoakseen rauhoittavasti. – Meidän täytyy selvittää tämä juttu itse.

Habib nyökkäsi vaivalloisesti.

Voi hyvää päivää, mitähän tästäkin seuraisi, Rehanna ajatteli. Mieshän on räjähdyksen jäljiltä pihalla kuin kivespussi.

Ennen kuin kumpikaan ennätti sanoa enää mitään, ovelta kuului kolahdus. Rehana reagoi taas, ajattelematta ja vaistonsa käskyttämänä. Hän valahti lattialle ja siirtyi sulavasti puoliksi metallisen sairaalasängyn alle. Hän oli asettunut huoneeseen oikein: sängyn ja ikkunan väliseen pieneen tilaan, jonne sairaanhoitajat tai lääkärit eivät tunkeneet. Jos Habib ei paljastaisi häntä, hän olisi turvassa.

Tietenkään hänen ei pitäisi olla juttelemassa rikostoverinsa kanssa ennen kuin kumpaakin puhutettiin erikseen.

Rehanna tunnusteli veitsen kahvaa oikealla kädellään. Sen viileä kosketus rauhoitti ja toi turvaa.

– Jaa täällä ollaan sitten herätty, sanoi pirteä-ääninen nainen ja mutisi jotakin epäselvää ennen kuin vaihtoi kielen englanniksi. Kuului vaatteiden kahahtelua ja kenkien narinaa.

– Sinulle olisi täällä nyt…vieraita, nainen sanoi. Rehana näki vihreän peiton raosta valkoiset kengät, jotka näyttivät äärimmäisen mukavilta. Millaista olisi tehdä työtä sairaalassa, tuollaiset kengät jalassa?

Terveyssandaalien viereen ilmestyi kahdet parit mustia kenkiä, jotka Rehana arvasi poliisien jalkineiksi.

– Jaksatko puhua? Sait vain pintanaarmuja lasinsirpaleista, siinä kävi vähän onni onnettomuudessa, nainen sanoi. Hän lisäsi jotakin suomeksi vähän käskevällä äänensävyllä, poliiseille.

Seurasi hiljaisuus. Rehana kuvitteli, miten Habib tuijotti poliiseja kauhuissaan ja tunsi myötätunnon piston sisällään.

– Sinulla on kuitenkin vakava päävamma, pidämme sinut vielä tarkkailussa tämän päivää.

Kiitos, Habib sanoi sängyn päältä. – Kiitos, kiitos, kiitos. Ei tarkoittaa, ei minä.

Nyt kaksi poliisia jutteli keskenään suomeksi, sitten sairaanhoitaja totesi jotakin ja kaikki kolme liikehtivät kuin lähteäkseen. Rehana pinnisteli ymmärtääkseen edes jotakin. Hän erotti muutamia sanoja, huomenna oli yksi niistä.

Mitähän huomenna tapahtuisi?

4. Habibin houre

Habib miettii, missä hän on. Häntä janottaa. Valot ovat aivan liian kirkkaat. Hän on sängyssä, ja hänelle puhuu tuo julkea nainen. Miten hän voi puhua minulle noin. Nainen puhuu outoa kieltä, jota hän ihmeekseen ymmärtää. Kuka hän on? Miksi he puhuvat outoa kieltä. Häntä oksettaa. Naisen puhe etääntyy. Se on kuin amerikkalaista rock-musiikkia. Sanat menettävät merkityksensä ja vain nakuttava rytmi kaikuu päässä.

Huoneeseen tulee lisää ihmisiä ja nainen kataa. Hyvä. Kaksi poliisia keskustelee hoitajan kanssa. He puhuivat hänestä. Polisien päät kasvavat, muuttuvat punaisiksi ja kääntyivät häntä kohti. Hän tajuaa hokevansa: ”Kiiitooos, kiiitooos”, kuin jotakin mantraa. ”Ei tarkoittaa, ei minä” , hän jatkaa hädissään, ja päät leijuvat pois.

Paha nainen alkaa jälleen pulputtaa. Lampusta lähtee valonsäteitä ja häntä oksettaa jälleen. Hän kääntyy kyljelleen ja yökkää. Samalla hän painaa valkeaa nappia valkoisessa kuutiossa. Se on laitettu hänen kouraansa. Sitä pitää painaa. Mikähän sen nimi on?

Hän tuntee lääkkeen lääkkeen metallisen maun jälleen suussaan ja oksentaa uudestaan. Paniikki iskee: ”Missä minä olen?” Samassa huoneeseen tulee hoitaja. Hän on kaunis. Mutta ei hän saa koskea. Ei. Samalla hän yökkää jälleen. Valot ovat liian kirkkaat, ja tuo piikki. Habib tuntee pistoksen pakarassaan, ja nousee lentoon. Sitten hän tuntee putoavansa vuoteen läpi pehmeään pimeyteen. Hän putoaa, putoaa, putoaa, ja suunnaton enkeli katselee häntä lempeillä silmillään.

 

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*