– We are in deep shit, Rehana totesi asiallisesti. Habib, se räjähdyksen uhri, oli juuri herännyt ja jäänyt tuijottamaan häntä silmissään puhdas kauhu. Hetken Rehana mietti, miltä se miehestä tuntui: herätä tietämättä missä oli, vieressä kurdinainen. Rehana tuhahti, mutta vain mielessään. Oliko hän kauhuissaan? Oliko hän jättänyt vihollisensa maahan makaamaan?

Rehana nyökkäsi päätään pontevasti niin, että mies varmasti huomaisi. Vihollisia tai ei, nyt oltiin ihan yhteisessä kusessa, ilman oleskelulupaa ja uhkana kotimaahan palauttaminen.

– Mmm..mitä? mies kysyi omalla kielellään.

– Puhu englantia, en ymmärrä sinua, Rehana sanoi napakasti. Toivottavasti mies osasi kieltä.

Olisiko heidän pakko kommunikoida suomeksi? Siitä tulisikin aika mielenkiintoista.

– Missä olen?

Huojentuneena Rehana selitti, mitä oli tapahtunut (räjähdys keskustassa, Suomessa), missä he olivat (sairaalan tarkkailuosastolla, Suomessa) ja mitä deep shit tässä tilanteessa (Suomessa) tarkoitti.

– Luonnollisesti meitä epäillään syyllisiksi. Olimme ensimmäiset paikalla.

Edellisenä iltana Rehana oli päätynyt viltti olkapäillään terveyskeskukseen. Hänet oli tutkinut pikaisesti ystävällinen lääkäri, sitten olivat vihdoin saapuneet poliisit. Hän oli kertonut räjähdyksestä niin tarkkaan kuin oli voinut, täysin totuuden mukaisesti. Ainoastaan pienen polvipotkunsa hän oli jäänyt mainitsematta ja arvellut aivan oikein: kantasuomalainen kusipää ei ollut tehnyt hänestä rikosilmoitusta, ei ainakaan vielä. Ajatella, saada nyt naiselta noin pahasti turpiin.

Ja koska he olivat räjäyttäneet pankin holvin auki niin että koko kylä raikui, heidät aivan varmasti palautettaisiin kotimaihinsa nopeammin kuin kantasuomalainen ennätti kissaa sanoa.

– Meidän on pakko tehdä jotakin. Sinun pitää kertoa minulle tarkasti, mitä näit ja kuulit ennen räjähdystä.

Habib tuijotti Rehanaa epäuskoisin silmin.

– Kyllä kyllä, Rehana sanoi suomeksi ja hymyili vähän, toivoakseen rauhoittavasti. – Meidän täytyy selvittää tämä juttu itse.

Habib nyökkäsi vaivalloisesti.

Voi hyvää päivää, mitähän tästäkin seuraisi, Rehanna ajatteli. Mieshän on räjähdyksen jäljiltä pihalla kuin kivespussi.

Ennen kuin kumpikaan ennätti sanoa enää mitään, ovelta kuului kolahdus. Rehana reagoi taas, ajattelematta ja vaistonsa käskyttämänä. Hän valahti lattialle ja siirtyi sulavasti puoliksi metallisen sairaalasängyn alle. Hän oli asettunut huoneeseen oikein: sängyn ja ikkunan väliseen pieneen tilaan, jonne sairaanhoitajat tai lääkärit eivät tunkeneet. Jos Habib ei paljastaisi häntä, hän olisi turvassa.

Tietenkään hänen ei pitäisi olla juttelemassa rikostoverinsa kanssa ennen kuin kumpaakin puhutettiin erikseen.

Rehanna tunnusteli veitsen kahvaa oikealla kädellään. Sen viileä kosketus rauhoitti ja toi turvaa.

– Jaa täällä ollaan sitten herätty, sanoi pirteä-ääninen nainen ja mutisi jotakin epäselvää ennen kuin vaihtoi kielen englanniksi. Kuului vaatteiden kahahtelua ja kenkien narinaa.

– Sinulle olisi täällä nyt…vieraita, nainen sanoi. Rehana näki vihreän peiton raosta valkoiset kengät, jotka näyttivät äärimmäisen mukavilta. Millaista olisi tehdä työtä sairaalassa, tuollaiset kengät jalassa?

Terveyssandaalien viereen ilmestyi kahdet parit mustia kenkiä, jotka Rehana arvasi poliisien jalkineiksi.

– Jaksatko puhua? Sait vain pintanaarmuja lasinsirpaleista, siinä kävi vähän onni onnettomuudessa, nainen sanoi. Hän lisäsi jotakin suomeksi vähän käskevällä äänensävyllä, poliiseille.

Seurasi hiljaisuus. Rehana kuvitteli, miten Habib tuijotti poliiseja kauhuissaan ja tunsi myötätunnon piston sisällään.

– Sinulla on kuitenkin vakava päävamma, pidämme sinut vielä tarkkailussa tämän päivää.

– Kiitos, Habib sanoi sängyn päältä. – Kiitos, kiitos, kiitos. Ei tarkoittaa, ei minä.

Nyt kaksi poliisia jutteli keskenään suomeksi, sitten sairaanhoitaja totesi jotakin ja kaikki kolme liikehtivät kuin lähteäkseen. Rehana pinnisteli ymmärtääkseen edes jotakin. Hän erotti muutamia sanoja, huomenna oli yksi niistä.

Mitähän huomenna tapahtuisi?