Kaarina: Sinikka koettaa siipiään. Werner Söderström Osakeyhtiö 1945, 159 s.
Kuva: Lastenkirjainstituutti
Sinikka koettaa siipiään kertoo 21-vuotiaasta Sinikasta, joka on vauraan maalaistalon tytär. Sinikka kirjoittaa ja lähettää paketteja tuntemattomalle sotilaalle Mikolle. Hän purkaa kihlauksensa naapurin vielä vauraamman talon Jyrkin kanssa ja lähtee Helsinkiin kotiapulaiseksi ja opiskelemaan.
Helsingissä Sinikka tutustuu isäntäperheensä naapurissa asuvaan Liisaan ja Liisan ystäviin. Sattumalta hän tapaa myös kotikylästä olevan Marjatan. Kaupungissa kaikesta on pulaa. Sinikka joutuu ensi kertaa elämässään maksamaan leivästä ja polttopuutkaan eivät ole itsestäänselvyys kuten kotona.
Pommituksia talon asukkaat joutuvat pakenemaan pommisuojiin. Kuvaukset Helsingistä pommitusten aikana ja tunnelmista talon pommisuojassa tuntuvat hyvin eläviltä. Sinikka auttaa helsinkiläisiä ystäviään pääsemään maalle turvaan pommituksilta ja hoitamaan terveyttään.
Sota-ajan kuvauksena romaani on mukaansatempaava. Kirja on aitoa aikalaiskuvausta elintarvikesäännöstelyn kanssa elämisestä ja pommitusten jatkuvasta uhasta. Romaani on kirjoitettu sotatilanteen ollessa yhä ajankohtainen ja se tavallaan ilmestyi huonoon aikaan, koska 1945 sota päättyi ja kirja oli ikään kuin jo ilmestyessään aiheeltaan vanhanaikainen.
Toisaalta varsinkin Sinikan ystävän Pekan pohdinnat siitä, miten hän ylioppilaana joutui suoraan sotaan eikä päässyt aloittamaan opintoja, olivat tuolloin monelle nuorelle aikuiselle tuttuja mietteitä. Ei voinut tehdä sitä, mitä itseä kiinnostaa, vaan sitä mitä täytyi.
Romanttinen juoni taas oikeastaan lähinnä pilaa hyvän selviytymistarinan. Pakkopullamainen rakkausjuttu on yllätyksetön, asioiden oikean laidan arvaa heti alussa, vaikka tarkoitus on kai ollut laatia kirjalle yllätyksellinen loppuhuipennus.
Nimimerkin Kaarina taakse kätkeytyy Tampereen Lastenkirjainstituutin tietojen mukaan Esteri Paalanen, joka on sota-aikana ollut tuottelias kirjailija. Aikakauden tarve oli saada lukevalle yleisölle viihdyttäviä ja sisällöltään sotaponnistuksia tukevia kirjoja niin aikuisille kuin lapsillekin.
Tämä ei ole ollut mikään suomalainen erityisilmiö, vaan tämän tyyppinen ajankohtaiskirjallisuus on ollut varsin tavallista sotaa käyvissä maissa, joissa on ollut riittävästi lukutaitoista väestöä. Helen Wellsin Ursula-kirjat (Cherry Ames) ovat esimerkki Suomessakin julkaistusta yhdysvaltalaisesta nuortenkirjasarjasta, joka alkoi sota-aikana 1943. Suomeksi kirjat ilmestyivät vasta sodan jälkeen.
Sarjan alkupäässä Ursula palvelee asevoimien sairaanhoitajana. Ursulan opiskelutoveri ja ystävä, amerikankiinalainen Mai Lee tulee mukaan jo ensimmäisessä kirjassa kertomaan, kuinka kamalia asioita viholliset eli japanilaiset ovat tehneet Kiinassa.
Sittemmin Suomessa sota-aikaisiin ajanvietekirjoihin on kirjallisuushistorioissa suhtauduttu varsin yliolkaisesti. Niille ei kirjallisuutena ole annettu kummoistakaan arvoa.
Osittain tähän on epäilemättä ollut syynä myöhempinä aikoina hyviin asemiin kirjallisuuden kentällä itsensä kiilannut vasemmistolainen kulttuuriväki, jonka mielestä kaikki vähänkään isänmaallinen kirjallisuus on automaattisesti ollut taantumuksellista ja huonoa.
Osittain kritiikissä on ollut perääkin. Sota-aikana on julkaistu monenmoista ja monentasoista kertomakirjallisuutta kuten sitä ennen ja sen jälkeenkin.
Paalasesta on vaikea löytää tietoa. Wikipedian mukaan hänen koko nimensä oli Toini Esteri Paalanen, o.s. Haapanen ja hän teki varsin pitkän ura kirjallisuuden parissa. Paalanen eli 1886-1976. Hänen isänsä oli Karvian kirkkoherra Jaakko Haapanen, joka oli muuten kirjoittanut ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 1874.
Jo keisarivallan aikana Esteri Haapanen suomensi joitakin teoksia. Viimeinen suomennos mainitaan Wikipediassa vuoteen 1918. Saman vuonna hän avioitui arkkitehti Elias Paalasen kanssa. Paalaset saivat 1919-1924 kolme lasta. Tämä selittänee katkoksen Esteri Paalasen kirjallisessa toiminnassa.
Romaanin Anja otti paikan julkaisi WSOY 1937. Anjasta Paalanen kertoili useammassa romaanissa. Viihderomaaninsa Paalanen julkaisi nimimerkillä Kaarina. Omalla nimellään hän kuului useisiin koululaisille tarkoitettujen lukemistojen toimituskuntiin. Hänen viimeinen teoksensa Silloinkin oli hauskaa – Isoäiti kertoo lapsuudestaan ilmestyi 1960.
Elias Paalasen piirustuksia on perikunta lahjoittanut Arkkitehtuurimuseolle. Häntä pidetään varhaisimpana tyyppiomakotitalojen suunnittelijana Suomessa.
Sota-ajan tyttökirjoista esittelyjä Lastenkirjainstituutin sivuilla: https://lkinstituutti.wixsite.com/haluankasvaa/tyttokirjat
Arkkitehtuurimuseon sivuilla voi lukea Elias Paalasesta: http://www.mfa.fi/arkkitehtiesittely?apid=16319697