Veera

Susihukkasia kansien välissä

Kaverin luona kyläillessä hänen kirjahyllystään löytyi tämä susia käsittelevä historiikki.

Suden jäljet, Antti Lappalainen

Antti Lappalainen: Suden jäljet. Metsäkustannus 2005. 168 s, mustavalkokuvitus. Kuva: ollinonni.fi

Dosentti Antti Lappalainen on erilaisiin arkistoaineistoihin perustuen laatinut historiikin susien hyökkäyksistä ihmisten kimppuun. Tapauksista on mainintoja 1600-luvulta 1800-luvulle. Kirjassa kerrotaan myös suden pyyntimenetelmistä. Tärkeänä lähteenä ovat olleet kirkolliset väestökirjanpitotiedot, joihin 1700-luvulta alkaen alettiin merkitä myös henkilöiden kuolinsyitä.

Tilastollisesti suden surmaamaksi on Suomessa joutunut enemmän väkeä kuin muissa Euroopan maissa, vaikka monessa muussa maassa susikanta on ollut yhtä runsas ja nykyään esimerkiksi Espanjassa on moninkertainen susimäärä Suomeen verrattuna. Sitä, kuinka kattavaa vertailuaineistoa muualta Euroopasta on, kirjassa ei mainita. Venäjältä on viime vuosinakin kerrottu julkisuudessa joistakin tapauksista.

Joissakin säilyneissä kuvauksissa on kerrottu yksityiskohtaisesti rabiesta sairastavan eli vesikauhuisen eli raivotautisen suden riehumisista. Aikuiset uhrit ovat yleensä olleet sairaiden susien puremia. Koska vesikauhun taudin kuvaan kuuluu nielun halvaantuminen, sairas susi ei pysty syömään saalistansa. Niissä tapauksissa, joissa uhri on syöty, kyseessä ei ole siis voinut olla raivotautinen hukka. Tällaisissa tapauksissa uhri on yleensä ollut lapsi, isoimmat ovat olleet noin 12-vuotiaita.

1600-luvun aineistot Jääsken susisurmista perustuvat oikeudenkäyntiaineistoon. Tuomiolle joutui iisalmelainen noita Lauri Hannunpoika Kapainen, joka oli kuulusteluissa tunnustanut noituneensa sudet syömään lapsia. Lähdeaineiston mukaan jopa 18 lasta menetti tuolloin henkensä, mutta heidän henkilötietojaan ei aineistosta ollut löytynyt. Aikakauden noitaoikeudenkäyntejä ovat tutkineet myös Marko Nenonen ja Timo Kervinen, jotka julkaisivat aiheesta teoksen Synnin palkka on kuolema (Suomen historiallinen seura 1992).

Hieman enemmän tietoja murheellisesti päättyneistä suden ja ihmisen kohtaamisista on vasta seuraavalta vuosisadalta. Ensimmäinen nimeltä tunnettu ja kirkonkirjoihin merkitty suden kuoliaaksi raatelema henkilö oli kahdeksanvuotias tyttö Ristiinasta. Nuutti Toijaisen tytär Maria haudattiin 27. helmikuuta 1710. Ristiinassa kyseisellä vuosikymmeneltä on merkitty neljä lasten kuolintapausta, joissa kuoleman on aiheuttanut susi.

Ristiina ei ollut kuitenkaan pahamaineisimpia alueita. Vanhoista maakunnista Karjalassa eritoten Kivennavalla susien hyökkäykset olivat paljon runsaammat. Kuolemantapauksia oli yli kaksikymmentä 1839-1850. Kivennavalle kutsuttiin liivinmaalaisia tarkk’ampujia hoitamaan susia pois päiviltä.

Hämeessä oli myös 1800-luvun alussa synkkä kausi, samoin 1870-luvulla. Suurta huomiota saivat 1880-luvun tapahtumat Varsinais-Suomessa, jossa yli 20 ihmistä menetti henkensä. Pääasiassa uhrit olivat lapsia, pöyristyttävimmissä tapauksissa susi vei lapsen jopa porstuasta.

Karjala on ollut pahaa raivotautialuetta ja se selittää osin ikäviä tilastoja siellä. Lappalainen päättelee myös, että koirissa ja kissoissa, jotka kotieläiminä muuten olivat enemmän tekemisissä ihmisen kanssa, taudin merkit voitiin havaita varhaisemmin ja eläin lopetettiin ennen kuin se kävi vaaraksi talon väelle. Suden laita oli toisin ja sillä sairaus oli edenneyt jo pitkälle, kun se hyökkäsi ihmisen kimppuun. Raivotautisia susia koskevat tapaukset voidaan todeta lähteistöstä, kun asiayhteydessä mainitaan villi tai hullu susi. 1700-luvun merkinnöissä esiintyy Lappalaisen mukaan määritelmää villisusi, 1800-luvulla merkinät vaihtuivat hulluksi sudeksi. Myös ne uhrit, joiden kuolisyyksi on merkitty vain “suden purema” saattoivat olla rabiekseen sairastuneen suden tekosia. Rabieksesta vapaat sudet sen sijaan tappoivat saaliiksensa ja söivät uhrejaan. Joskus löydetyt jäänteet olivat varsin vähäiset.

1880-luvulla Varsinais-Suomessa tapahtuneet lasten surmat ja tätä edeltäneet Hämeen tapahtumat lopulta nostattivat voimakkaan susivihan, jonka seurauksena susia metsästettiin säälittä ja tarkoituksena oli hävittää ne sukupuuttoon. Tämä miltei toteutuikin.

Monet susijahdit olivat olleet tuloksettomia, myrkkysyöteissä oli se vika, että niitä söivät muutkin eläimet, joille myrkky oli tarkoitettu. Susitarhat, joita joskus oli jopa laissa velvoitettu rakentamaan talojen turvaksi, olivat työläitä rakentaa ja ylläpitää niistä saatavaan hyötyyn nähden. Pohjoisessa, jossa oli hyvät suksikelit talvisin, suosittiin sudenhiihtoa, jossa hukka väsytettiin. Turun ja Porin läänin susijahtia johtamaan kutsuttiin majuri A. R. Thuring Oulusta ja hänelle asiantuntija-avuksi venäläisiä lukaaseja, ammattimetsästäjiä. He tunsivat hyvin susien käyttäytymisen ja saivat ammuttua Varsinais-Suomen tappajasusista toisen, joka oli naaras. Liikkeellä oli ollut susipari. Ison urossuden ampui sen sijaan tammikuussa 1882 torpparinpoika Matti Hillberg. Tämän jahdin jälkeen ei susien aiheuttamia kuolemantapauksia ole ollut maassamme.

Metsäasioiden ja suden tapojen tuntemus on ollut olennaista jahdin onnistumisessa. Hämeessä sotilasosaston jahti oli tulokseton, Evon metsäoppilaitoksen jahti venäläisen asiantuntijan ohjauksessa sen sijaan menestyksellinen.

Myös susien metsästys aiheutti ihmisuhreja. Vanha pyyntitapa on ollut sudenkuoppa. Kirkonkirjoista löytyy merkintöjä henkilöistä, jotka ovat kuolleet pudottuaan sudenkuoppaan. Kuoppia on ollut eri mallisia ja näissä tapauksissa Lappalainen arvioi olleen kyseessä kevyesti katettu ja hyvin naamioitu kuoppa, jota varsinkaan seudulla vieraampi ei ole voinut tietää. Lappalaisen aineistosta löytyy myös tapaus, jossa kuopan tekijä on päätynyt sinne itse.

Kirjan loppuosassa, joka käsittelee sudenpyyntimenetelmiä, käy ilmi menneiden aikojen uskomusmaailma, jota meidän aikanamme kutsutaan taikauskoksi. Metsästysaseita noitumalla niistä saatiin parempia ja erityisen hyviä olivat lappalaisilta tietäjiltä saadut aseet. Tunnettu taikakeino on ollut viedä ase kirkon portaiden alle. Torrakoiden lisäksi tiedetään kirkon rappusien alle viedyn jänislankoja.

Vuodesta 1973 susi on ollut suojeltu Suomessa ja Euroopan Unionissa se on myös suojelukohde. Susijahteja on saatu järjestää maa- ja metsätalousministeriön erikoisluvalla, kun susista on ollut aiheutunut karjavahinkoja.

Kirja oli helppolukuinen eikä aiheuttanut sellaisia kauhun väristyksiä kuin kersana Seura-lehdestä ahmitut tarinat tappajasudesta. Tuolloiset artikkelit käsittelivät juuri Varsinais-Suomen tapauksia. Netissä löytyi pari arvostelua kirjasta, mielipiteet jakaantuivat. Pari susihenkistä lukijaa lyttäsi kirjan ja piti sitä puolueellisena, epätieteellisenä ja lähdekritiikittömänä sekä sanavalintoja sopimattomina.  Pari muuta lukijaa antoi kolme tähteä viidestä.

Omasta mielestäni esimerkiksi kirkonkirjojen merkintöjen vaihtelevuus ja niukkuus oli mainittu varsin selvästi ja tieteelliseksi julkaisuksi kirjaa ei ole missään väitettykään. Kirja ei ole ollut ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandia-ainesta, ei toki, mutta siihen on koottu luettelo Suomen susisurmista ja tapaustietoja sen mukaan kuin tietoa on ollut löydettävissä. Koosteena se on mukiinmenevä. Susi on aiheena niin tunteita ja kiistoja herättävä, että siitä lienee mahdotonta kirjoittaa tietoteosta, joka ei jonkun mielestä olisi asenteellinen ja vääristelevä.

Ahvenanmaalla kaadettiin susi tänä talvena. Siellä ei ole susikantaa, susi oli tullut talvea tai paria aiemmin, kun oli kylmempää ja meri jäässä. Susia on mahdollisesti ollut kaksi, mutta täyttä varmuutta ei ole. Susihavainnot herättivät osassa väkeä liki hysteriaa ja toiset paheksuivat susijahtia. Jotkut susista etääntyneet ahvenanmaalaiset otaksuivat, että heidän koiransa ei osaa pelätä ja varoa sutta. Oman tuttavapiirin kokemukset osoittavat, että koiran vaistot ovat niin hyvät, että se tunnistaa suden hajun ja säikkyy, vaikka olisi kuinka monta sukupolvea seurakoiraksi jalostetusta karvapallosta kyse.

Suden olen nähnyt yhden kerran muualla kuin eläintarhassa eli mökin ikkunasta sisäsuomalaisen järven jäällä astelemassa matkalla pohjoiseen. Myöhemmin käytiin jäljet tarkastamassa ja ne olivat isohkot, 13 senttiä pitkät tassunpainamat, myös askelväli oli melkoinen, 70-80 senttiä. Naapurin rantasaunan edessä susi oli istahtanut ja jatkanut sitten matkaansa. Naapuruston väki kävi jälkiä ihmettelemässä, jäljet kuvattiin ja havaintotiedot toimitettiin eteenpäin. Kuulostaako rauhalliselta? No, oikeasti siinä vähän aikaa ei välittänyt ulkohuoneeseenkaan asioille pistäytyä muuten kuin jokin astalo kädessä, kaiken varalta… Ei seudulla silti nähty aiheelliseksi hakea lupia ja panna susijahtia pystyyn, kun mitään vahinkoa ei ollut sattunut ja susi oli selvästi ollut vain läpikulkumatkalla. Saa niitä luonnossa olla, kaikin mokomin, mutten välitä tavata sellaista vierasta rappusillani.

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*