Veera

Pitkän linjan nuorisokirjailija on poissa

Kirjailija Hellevi Salminen (oik. Hellevi Matihalti) kuoli Terhokodissa 31. maaliskuuta. Hän oli syntynyt 19. helmikuuta 1941 Lapualla. Suuren osan elämästään Hellevi Salminen vietti Kauhavalla, ja hän oli hyvin näkyvä hahmo eteläpohjalaisella kirjallisuuden kentällä.  Hän muutti 1999 pääkaupunkiseudulle, aluksi Helsinkiin ja viimeiset vuotensa hän asusti Korsossa.

 Hellevi Salminen

Hellevi Salminen 1941-2020. Kuva Juhani Kinnunen, Otava.

Salminen löi läpi heti ensimmäisellä nuorten romaanillaan. Baby ilmestyi 1962 ja herätti huomiota. Merja Otavan Priskan ohella Babya pidetään uuden ajan nuorten romaanina, joka tuoreudellaan poikkesi sisällöltään ja kerronnaltaan perinteisistä tyttökirjoista. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden asiantuntija, tohtori Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Babystä: ”Salminen hahmottaa eloisaa ajankuvaa valveutuneen, kulttuuria harrastavan nuorison kirjallisesta mausta: Baby lukee modernia maailmankirjallisuutta, esimerkiksi Italo Calvinoa, ja nimeää suomalaisiksi suosikeikseen Eeva-Liisa Mannerin ja Helvi Juvosen.” (Heikkilä-Halttunen, 2003)

Kuvaus heijastelee myös Hellevi Salmista itseään. Hän oli paitsi kirjoittava, myös lukeva ihminen ja hänen kotikirjastonsa karttui vuosien mittaan sangen monipuoliseksi.

Salminen kirjoitti mitä erilaisimmista aiheista. Omat lapset harrastuksineen olivat inspiraation lähteinä ja lasten kasvettua aikuisiksi, myös pojanpojat ovat ovat antaneet kimmokkeita kirjoitustyöhön.

Ensimmäinen Hellevi Salmisen kirja, jonka itse luin, oli Klarinetinsoittaja putoaa katolta (1983). Kirjan päähenkilö, Minna, oli myös soittanut pianoa ja aloittanut samalla Thompsonin pianokoulun Pienet sormet soittamaan harjoitusvihkolla kuin itsekin aloitin. Ja Minnankin mielestä Pienet sormet soittamaan oli yhtä mölö pianokouluvihkon nimi kuin minustakin. Oli siis helppo samastua kirjan sankarittareen, joka oli saanut joitakin ominaisuuksiaan Salmisen musiikkia harrastavalta tyttäreltä.

Luin kouluikäisenä useita Salmisen kirjoja. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Elämä on ehkä (1986), jonka luin muutama vuosi sitten jälleen ja yhä edelleen pidin siitä. Päähenkilö on tanssia harrastava Katariina, joka pääsee mukaan musiikkiteatteriproduktioon. Se on hänen unelmiensa täyttymys. Mutta sitten hän teloo itsensä ja joutuu jäämään pois – ja saa huomata, ettei ollutkaan tärkeä musikaalissa, vaikka musikaali oli tärkeä hänelle. Tuotanto etenee, ei sota yhtä miestä kaipaa.

 

 

Elämä on ehkä on siitä harvinainen tapaus Salmisen tuotannossa, että sille hän kirjoitti jatko-osan. Useimmat Salmisen teoksista ovat itsenäisiä, mutta Kymmenen pistettä neitsyydestä (1987) jatkaa Katariinan tarinaa.

1990-luvun alussa Salminen liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Vakaumuskysymykset olivat olleet hänelle tärkeitä aina. Sanovat Allisoniksi (1972) pohtii erilaisia ajankohtaisia kysymyksiä ja kirjan nuoret keskustelevat tuon ajan aktivistiryhmien pyrinnöistä ja niiden perusteista. Salminen julkaisi 1984 huomiota herättäneen nuorten romaanin Sivari, jonka päähenkilö ei koe asepalvelusta itselleen oikeaksi valinnaksi. 1980-luvun alussa siviilipalvelus oli paljon harvinaisempi nuoren miehen valinta kuin nykyään ja aiheesta kirjoittaminen oli suorastaan radikaalia kirjailijalta, joka asui Kauhavalla, varuskuntapaikkakunnalla.

Salmisen puoliso oli palvellut Ilmavoimissa insinöörinä ja kun valtiovalta päätti siirtää Ilmavoimien Teknillisen Koulun Kauhavalta Halliin, Salmisen puoliso joutui kärsimään taloudellisesti, koska hänen väitettiin kieltäytyvän siirrosta. Luotettavia todisteita tästä kieltäytymisestä ei ollut, Salmisen puoliso olisi ollut valmis työn vuoksi siirtymään Halliin. Silti kiista päättyi tappioon.

Rankka ja epäoikeudenmukainen prosessi kävi Salmisen puolison voimille, ja hän kuoli alle 40-vuotiaana sydänvaivoihin. Hellevi Salminen joutui leskeksi jäätyään selviytymään kahden kouluikäisen lapsen kanssa.  Apua arkiaskareissa hän sai onneksi samassa taloudessa asuneelta äidiltään. Tilanne oli vaikea, mutta kovalla sisulla perhe selviytyi surusta ja taloudellisista haasteista. Tästä koettelemuksesta johtuen ei ole yllättävää, että Salminen ei suhtautunut puolustusvoimiin erityisen ihastuneesti.

Ortodoksinen usko näkyi monin tavoin Salmisen myöhemmässä tuotannossa. Hyvin tavallista oli, että hänen kirjojensa päähenkilö tai joku keskeisistä henkilöistä kuului ortodokseihin. Ortodoksinen usko ja luostarielämä ovat aiheena romaaniparissa Niin mieletön ikävä (1995) ja Siipiä vaille enkeli (2000). Kirjojen päähenkilö Katja on nuori aikuinen, joka menee ortodoksiseen luostariin ja harkitsee vakavasti nunnaksi ryhtymistä. Aihe lienee melko ainutlaatuinen suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Ensimmäinen osa taisi olla Topelius-palkintoehdokkaanakin.

Siipiä vaille enkeli Kuva: kirjaverkko.fi

Topelius-palkinnon Salminen sai kahdesti. Ensimmäisen kerran hänet palkittiin romaanistaan Aikalisä (1980), joka kertoi koripalloilijoista. Salmisen poika oli ja on innokas urheilun ystävä, jopa siinä määrin, että työskenteli aikuisena pitkään urheilutoimittajana. Poikansa urheiluharrastusten myötä Salmisen tuotantoon tuli urheiluaiheita. Jerry (1988) kertoi jalkapalloilijasta.

Aikalisästä on tehty myös tv-elokuva. Kun se näytettiin telkkarissa, suunnilleen kaikki luokkakaverini olivat katsoneet sen ja puhuivat siitä seuraavana päivänä koulussa. Elokuvan tekijöissä oli kovia nimiä: dramatisoinnista vastasi Jussi Parviainen ja päärooleissa nähtiin Heikki Paavilainen ja Pekka Valkeejärvi. Naisrooleihin oli kiinnitetty Liisa-Maija Laaksonen, Eeva Litmanen ja Susanna Haavisto. Katkelmia filmatisoinnista voi katsoa Ylen elävästä arkistosta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/04/28/aikalisa

Toisen kerran Salminen sai Topelius-palkinnon lastenkirjastaan Pikku sammakkoprinssi (1996). Tässä kirjan aiheena oli vammainen poika Kaaro, joka mielikuvitusystävän avulla oppii lukemaan.

Salminen yllätti pitempään hänen kirjojaan lukeneet viime vuosikymmenellä: Samuel ja Kekkosen puku (2011) kertoo pojasta, jolla on kotona kampauspää ja hän on kiinnostunut vaatteista. Persoonallista poikaa yritetään kiusata koulussa, mutta hän on sanavalmis ja viimeistään silloin kiusaajilta menevät jauhot suuhun, kun käy ilmi, että Samuelin täti ajaa Harrikalla.

Yllätys oli se, että Samuelin isä Reko on päähenkilö Salmisen kirjassa Mä en mene kouluun (1977). Tämä on siis myös Salmisen harvalukuisia romaanipareja.

Mä en mene kouluun käsitteli otsikkonsa mukaisesti Rekon haluttomuutta mennä kouluun ja miten asiaa yritetään työstää erilaisten kasvatusasiantuntijoiden kanssa. Osa vastahankaisuudesta johtuu koulukiusaajista. Kyseisestä kirjasta meillä oli koulun äidinkielen kirjassa katkelma näytteenä. Salmisen romaanikatkelmia käytettiin myös uskonnonkirjassa. Aikalisästä oli otettu urheilijoiden pohdintoja, Mikä sun on, Saila? (1974) taas käsitteli nuoren naisen vahinkoraskautta. Saila päätyy aborttiin. Vastinparinausonnon kirjassa oli katkelma Anna-Liisa Haakanan kirjasta Ykköstyttö (1981), jossa tyttö päätyy pitämään lapsensa.

Hellevi Salminen sairasti syöpää useaan kertaan. Hän rohkeni käsitellä asiaa myös lastenkirjoissa. Tinjan keinukesä (2007) kertoo alakouluikäisestä tytöstä, jonka äiti sairastuu syöpään. Lapsen näkökulma ja tunteet ovat kerronnan keskiössä. Tinjan ajatukset ahdistavasta tilanteesta vievät pois isoäiti kertomuksineen ja tietenkin oma koira.

Koirat olivat Hellevi Salmisellekin tärkeitä ja hänellä ehti olla elämänsä aikana monta karvaturria. Pekko ja Jänis Joplin (1998) onkin koiratarina. Nelijalkaiset päähenkilöt ovat kuitenkin selvä vähemmistö Salmisen monipuolisessa tuotannossa.

Salminen kirjoitti myös yhden selkeästi aikuisille suunnatun romaanin. Aivan tavallinen nainen ilmestyi 1985 Otavan kustantamana kuten valtaosa Salmisen tuotannosta. Se sai niin paljon suosiota, että siitä otettiin jo tuoreeltaan toinen painos. Salminen olisi epäilemättä voinut luoda uraa myös kirjoittamalla aikuisille lukijoille, mutta lasten ja nuorten kirjallisuus oli hänen pelikenttänsä.

Salmisen viimeiseksi romaaniksi jäi Hello, I Love You (2013), joka käsittelee nuorten ihmissuhteita. Luukas ja Emmi ovat olleet kavereita lapsesta saakka. Luukas kiinnostaa Emmiä, mutta Luukasta kiinnostaa Daniel. Teos on sateenkaariaiheensa vuoksi päätynyt monen kirjabloggarin lukulistalle. Kirja oli ilmestymisvuonnaan ehdokkaana Topelius-palkinnon saajaksi.

Salmisen ura oli mittava, hän julkaisi romaaneja peräti kuudella vuosikymmenellä ja kirjoitti runsaasti kolumneja ja reportaaseja eri lehtiin. Hänet nähtiin myös lukuisissa kirjallisuustapahtumissa kertomassa kirjoistaan. Ellei syöpä olisi häntä lopulta uuvuttanut, hän epäilemättä olisi jatkanut uraansa myös Hello, I Love Youn jälkeen. Salminen kertoi jo kauan sitten, että aiheita kumpuaa elävästä elämästä koko ajan enemmän kuin ehtii kirjoittaa.

Salminen oli mukana perustamassa ortodoksista verkkolehteä Simeon ja Hanna. Lehden muistokirjoituksen voi lukea täältä. https://simeonjahanna.com/2020/03/31/hellevi-matihalti-salminen-tuonilmaisiin/

 

 

Kommentit (7 kpl)

  • Nanna

    Kiitos.

  • Pirjo Partanen

    Mittava kirjailijanura ja paljon nuorisolle kohdistettua tuotantoa !

  • Neena

    Kiitos Hellevin kirjallisen tuotannon analyysista. Hän oli psykologisesti pohdiskeleva kirjailija, mikä näkyy hänen kirjoissaan.

  • Neena

    Kiitos Hellevin kirjallisen tuotannon analyysista. Hän oli psykologisesti pohdiskeleva kirjailija, mikä näkyy hänen kirjoissaan.

  • -omm

    Kiitos tästä ❤

  • Liisa Förbom

    Kiitos tästä laajasta katsauksesta Hellevin kirjoista! Jahka tää korona-koettelemus päättyy ja kirjastot avautuvat, taidankin lainata näitä nuoriso- ja lasten kirjojaan.

  • Jussi vm.

    Salmisen kaltaisen pitäisi ihmispoloisen olla.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*