Veera

Pinkit kansikuvat

Punainen puutarha Tarja_Halonen_etukansi

Kuvat: Gummerus, Into.

Alice Hoffman: Punainen puutarha. Suom. Raimo Salminen. Alkuteos The Red Garden (2011). Gummerus 2012. 295 s.

Katri Merikallio: Tarja Halonen. Erään aktivistin tarina. Into Kustannus Oy 2020. 247 s. Valokuvaliite.

Nillä kahdella kirjalla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin että ne ovat ilmesytnnet tällä vuosituhannella ja ovt esineinä samantyyppisiä. Melko tarkalleen samankokoisia suorakulmaisia särmiöitä ja niissä on samansävyiset kannet.

Jos kirjan haluaa valita luettavakseen kannen perusteella, Hoffmanin kirja vetää ilman muuta pitemmän korren. Tyylikkään kansitaiteen tekijää kustantaja ei ikävä kyllä mainitse.

Katri Merikallion kirjoittama toes Tarja Halosesta järjestötoimijana taas on kansikuvaltaan melko sekava 54 postimerkkikokoisen valokuvan kooste, jonka päällä tekstit ovat valkoiset. Elämäkertakirjallisuuden tyyppisissä opuksissa on perin harvinaista, että kannessa tekijän kuva on isommalla kuin kirjan aiheen. Etukannen Halos-kuvista ei juurikaan saa selvää, mutta takakannesta kolmasosa on uhrattu toimittaja Merikallion kuvalle. Tavanomaisesta poikkeavaan kannen suunnitteluun on päätynyt Tiia Javanainen.

Hoffmanin kirja on kaunokirjallisuutta. Tarina kertoo pienestä paikkakunnasta Massachusetsissa uudisraivaajien saapumisesta liki meidän aikoihimme asti. Hoffman ei kerro mitään yhtenäistä kronikkaa kuvitteellisen pitäjän kehityksestä, vaan eri henkilöiden näkökulmista vuosien varrella alkaen Hallei Bradystä, ensimmäisessä joukossa saapuneesta uudisraivaajasta päättyen 1980-luvun asukkaista erään perheen piirissä sattuneisiin tapauksiin.

Hoffmanin loistava idea romaanissaan on juuri se, että paikkakunnan historia kerrotaan harppoen  ja aukot, jotka jäävät kertomukseen, saavat jäädä aukoiksi. Toisaalta tarinan edistyessä lukija tietää paikkakunnan historiasta enemmän kuin kulloinenkin kertoja. Lukija on seurannut tapahtumia ikään kuin vierestä silloin, kun asiat tapahtuivat esimerkiksi 1700-luvun lopulla. Myöhemmin tarinassa esiintyvällä kirjan hahmolla, vaikkapa 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa taas ei ole kuin kuulopuheita ja suullisen paikallisperinteen pohjalta muodostuneita hataria ja joskus hieman vääristyneitää tietoja paikan historiasta.

Samat suvut ja sukunimet esiintyvät monessa polvessa tarinassa, joka peilaa samalla Yhdysvaltain historiaa noilla main. Jos tarinasta jonkin suuremman linjan haluaa etisiä, niin monen hahmon osuudessa on kysymys selviytymisestä. Yksi selviytyjistä on Hallie Bradyn aikanaan perustama puutarha, josta koko kirja on saanut nimensä.

Alice Hoffman on syntynyt 1952 New Yorkissa ja asuu nykyään Bostonissa. Hän on suoristanut BA-tutkinnon Adelphin yliopistossa ja opiskellut kirjoittamista Stanfordissa, josta hän sai MA-tutkinnon 1974. Ensimmäisen romaaninsa Property Of hän kirjoitti opiskeluaikanaan.

Hoffman on julkaissut yli komenkymmentä teost, sekä romaaneja että novelleja, lapsille ja aikuisille suunnattua kirjallisuutta. Suomessa häneltä ehkä muistetaan parhaiten teos Noitasisaret (Practical Magic 1995), jonka pohjalta tehdyn Hollywood-elokuvan pääosissa nähtiin Nicole Kidman ja Sandra Bullock. Owenin suvun naisista Hoffman on kirjoittanut useammankin kirjan, mutta niitä ei ole suomennettu. Hoffman on ollut mukana myös käsikirjoittamassa Indepence Day -elokuvaa.

 

 

Alice Hoffman_crop_A9A2748-Edit

Kuvat: alicehoffman.com, Alyssa Peek.

Katri Merikallion kirja Tarja Halosesta valottaa aluksi Halosen perhetaustaa ja sitten hänen toimintaansa opiskelija-aktivistina ynnä järjestökentällä. Merikallio on tätä nykyä vapaa toimittaja. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa. Hän on kirjoittanut  aiemmin Tapani Ruokasen kanssa kirjan presidentti Ahtisaaresta.

Koska Tarja Halonen on ollut mukana hyvin monissa järjestöissä eri mittaisia ajanjaksoja, jotka osittain menevät päällekkäinkin, kirjassa joudutaan jonkin verran pomppimaan ajallisesti edestakaisin. Merikallio on kirjan rakenteeksi asiakokonaisuus kerrallaan etenemisen eli järjestö ja sen toimialaan kuuluvat asiat. Mahdollisuuksien mukaan nämä eri aihepiirit on laitettu aikajärjestykseen sen mukaan missä vaiheessa elämää Haloselle ovat kukin järjestö ja sen ajamat  asiat tulleet eteen. Tämä lienee ollut käytännöllisin tapa koota asiat yhteen kirjaan.

Halosen osallistuminen järjestötoimintaan on ollut monipuolista, joten kerrottavaa riittää. Siksi häntä kyllästyttääkin, että yhden järjestön puheenjohtajuus nostetaan esille useimmin, nimittäin seksuaalista tasavertaisuutta ajavan Setan. Kyseiseen järjestöön kuulumisesta on vedetty virhepäätelmiä Halosen seksuaalisesta suuntautumisesta ja myös aktiivisesti levitetty valheita. Merikallio lainaa Halosen lehdistöpäällikön Maria Romantschukin muistelmia (kirj. Pirjo Houni), kuinka suurlähettilään vaimo Etel Valtasaari oli kutsuilla tölvinyt Romantschukia Halosen pikku ystävättäreksi (s. 91-92).

Kirjassa on kaikenlaista, mikä olisi kaivannut tarkistamista, niin kieliasun kuin joidenkin  yksityiskohtienkin suhteen. Sivulla 26 kerrotaan, että sotien jälkeen porvarispuolella ”vaalittiin kotiäiti-ideologiaa, työväenluokan naisille palkkatyöhön lähteminen oli itsestään selvää.”  Kerrotaan myös, että ”koko läntinen Eurooppa oli pommitettu hajalle.” Aika lailla vedetään mutkia suoriksi sekä naisten tekemästä työstä että sodan jäljistä Euroopassa. Kysyä sopii, oliko Itä-Euroopan yllä jokin suojaava kupu ja siellä ei ollut sota-aikana sattunut mitään ikävää ja ehkäpä mm. Ruotsi oli Itä-Euroopassa, kun se ei oikein istu kuvaamme hajalle pommitetusta läntisestä Euroopasta. Lukijana en tunnista omassa elämässäni kohdanneeni edes vanhempien polvien edustajissa porvarillisia kotiäitejä, vaan työssä käyviä perheellisiä naisia. Ainoa tuntemani kotirouva oli lähtöisin työväenluokkaisesta perheestä. Kenties olen elänyt jossakin oudossa tilastopoikkeamakuplassa, mutta silti.

Teatteritoiminnan kanssa Halonen tuli tutuksi 1970-luvulla ja kiinnostus ei suinkaan ole laantunut vuosien vieriessä. Kirjan mukaan 1970-luvulla lapsille suunnattua teatteria oli vain vähän ja sekin oli vääränlaista. ”Laitosteattereissa lapsille tuotettiin lähinnä jouluksi satunäytelmä, jota sitten käytettiin uhkailuvälineenä joulutodistusten jaon lähestyessä.” Väitteen sisältö ei avaudu meikäläiselle mitenkään. Kuka uhkaili ja missä ja miten jonkin kaupunginteatterin satunäytelmä liittyi koululaisten joulutodistuksiin? Häh?

Osansa saavat Chile-aktivismi, jota Suomessa harjoitettiin monin tavoin, ja setlementtityö. Kun Halonen kävi presidenttikampaanjaansa, setlementtityötä tuotiin esiin todistuksena siitä, että Halonen ei ole mikään ateisti, jotta hän kelpaisi myös kristinuskoa painottaville äänestäjille. Setlementtiliikkeellä on vahvasti kristilliset juuret. Merikallion kirjassa omistetaan huomiota liikkeen muuttumiselle: ”Vaikka Jumalan valtakunnasta ei kirkkoihin sitoutumattomattomassa setlementtiliikkeessä enää puhuta, tavoite on pohjimmiltaan sama. – – – Kemin setlementti oli ensimmäinen, joka poisti koko uskontokytköksen ja laittoi sen tilalle YK:n ihmisoikeuksien julistuksen.” (s. 131) Chileläisistä Halonen sai monia ystäviä, mutta tuo realistisesti esiin myös sen, etteivät kaikki pakolaiset suinkaan olleet asioista samaa mieltä. Heidän tilanteensa ja näkemyksensä vaihtelivat hyvinkin laajalti.

Halonen on ollut mukana myös romaniasiain neuvottelukunnassa. Tässä yhteydessä hän kertoo valaisevan esimerkin itse havaitsemastaan romanien syrjinnästä. Romaniasioiden merkeissä tapahtuneella ulkomaanmatkalla seurueen romanit otettiin tullitarkastukseen, Halosta ei, mihin epäjohdonmukaisuuteen hän puuttui välittömästi. Romaniasioihin liittyen kirjassa kerrotaan asenteiden muuttumisesta: Pirkka-Pekka Petelius pyysi vuoden 2019 lopulla anteeksi romanisketsejä, joita oli esittänyt 1980- ja 1990-lukujen huumoriohjelmissa. Semmoinen pikku yksityiskohta vain, että meteli nousi kylläkin ensin saamelaissketseistä ja Petelius pyysi anteeksi saamelaisilta, romaneja koskeva anteeksipyyntö tuli vähän myöhemmin. Tämän voi todeta esimerkiksi Ylen uutisarkistosta.

On tietysti hyvä, että Halosen toimintaa järjestöissä nostetaan esiin. Järjestötoiminta on eittämättä tärkeää ja järjestöt saavat paljon aikaan, mutta silti tuntuu erikoiselta, että kirjassa T. Halonen aivan kuin ohimennen sivulauseessa valitaan presidentiksi. Ei tätäkään kirjaa olisi julkaistu, jos hän ei olisi ollut presidentti ja ministeri, vaan pelkästään järjestöaktiivi.

Samaan virkkeeseen järjestöistä saatu mahtumaan sekä hoopoa matematiikkaa että järkevä huomio: ”Vaikka Suomessa on edelleen satatuhatta järjestöä ja niissä 15 miljoonaa jäsentä, yhä useammin vaikuttaminen on sitä että sosiaalisessa mediassa peukutetaan hyviä asioita ja laitetan kiukkuisia naamoja tyhmien kommenttien perään.” (s. 242) Vai että 15 miljoonaa jäsentä… Tarja Halosen kaltaiset moniosallistujat tietenkin mahdollistavat sen, että järjestöjen yhteenlaaskettu jäsenmäärä on liki kolminkertainen Suomen asukaslukuun verrattuna. Mutta on totta myös, että monissa järjestöissä urheiluseuroista hyväntekeväisyysyhdistyksiin on ainainen pula tekevistä ja aikaansaavista ihmisistä.

Oikolukua olisi kirjaan olisi kaivattu. Tekstiin oli jäänyt liikaa vaillinaisesti muokattua ainesta: ”ei kerro Halosen mukaan kerro”(s. 90), ”presidentti nosti tavarakasan päälle vielä nukenvaunukin”(s. 189), ”korkean tason neuvoa-antavan EWEC-ryhmään” (s.219), ”jotka toivovat samaan kännykkäkuvaan presidentin kanssa” (s. 232).

Kirjoitusvirheitä piisaa: Sivulla 66 seikkailee nuorimies Lauri Ihalainen. 23-vuotias Ihalainen on tuolloin ollut nuori mies. (Ruotsin kielessä on sana ungkarl, joka tarkoittaa naimatonta miestä.) Sivulla 137 toimii Raha-automattiyhdistys. Sivulla 161 lähetystöneuvoksesta on tullut lähetystöneuvosto ja Halonen osallistui Aasian-suurlähettiläisen kokoukseen.

Myös virheelliset ilmaukset ärsyttävät. Sain kirjan kierrätyskappaleena ja jo edellinen lukija oli alleviivaillut äkkäämiään termityräyksiä. Nämä ovat saaneet lukijain huomion: Pitsiset ”kapat” ikkunan alareunassa (s. 9), kun tavallisemmin ikkunan alareunaa peittävät salusiinit t. ns. puoliverhot. Kirja, joka oli luettu ”hiirenkorville” (s. 59) lienee oikeasti luettu koirankorville, hiirenkorvat ovat koivuihin keväällä puhkeavia lehtiä. Sivulla 189 ja myöhemmin puhuttaessa romanien osuudesta vankilassa olevista naisista verrataan, että poliisi  ei kovin usein pysäytä ”valkoista naista liikenteessä vain tarkistaakseen ajokortin.” Valkolaisnainen olisi ollut tässä yhteydessä oikea termi. Afganistanin Helmandin maakunnan Merikallio on muokannut muotoon Helmland (s. 213). ”Reetta Rätyn” (s.230) taivutetaan oikeasti Rädyn. Merikallio, Katri Katri Merikalliolla on pitkä ura toimittajana. Kuva: Into.

 

Kommentit (1 kpl)

  • Tiukkapipo

    Kiitos tarkasta lukemisesta. Kirja oli mielenkiintoinen katsaus urasta ja ajasta, mutta viimeistelemätön teksti raivostutti välillä. Oikolukijalle olisi ollut töitä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*