Koronanrajoitteiden vuoksi kotosalla kököttäjien iloksi Yle toi Areenaan katsottavaksi kaikenlaista. Pieni talo preerialla -sarja tuli kokonaisuudessaan nähtäville. Nyt mukana on myös sarjaan aikoinaan tehty pilottijakso. Sarja oli tuotannossa 1974-1983.

Ingallsin perhe, vasemmalta lukien: isä Charles (Michael Landon), Carrie (Sidney tai Rachel Lindsay Greenbush), äiti Caroline (Karen Grassle), Mary (Melissa Sue Anderson), edessä Laura (Melissa Gilbert). Kuva: Yle.

Juuri pilottijakso on kaikkein uskollisin Laura Ingalls Wilderin pitkälti omaelämäkerrallisille kirjoille. Kirjat ilmestyivät 1932-1943. Muuten sarjan käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin paljon vapauksia.

Todellisuuspohjaista on esimerkiksi se, että Lauran isosisko Mary sokeutui ja perheen ainoa poika kuoli pienenä. Tositapahtumiin pohjautuu myös Almanzon halvaantuminen. Sen sijaan toisin kuin sarjassa esitetään, Mary ei milloinkaan avioitunut eikä saanut lapsia.

Sarjaa en ollut koskaan aiemmin nähnyt kokonaisuudessaan, mutta joitakin jaksoja oli jäänyt mieleen. Jostakin syystä tällainen mieleen jäänyt jakso oli numero 116, kuudennen tuotantokauden avaus Takaisin kouluun.

Erityisesti muistiin tallentui ruokalaji, kanelikana, joka oli Almanzon suosikkiruoka. Lauran arkkivihulainen Nellie Oleson (Alison Arngrim) tavoittelee Almanzon (Dean Butler) huomiota ja tarjoaa Almanzolle kanelikanaa – jonka valmistuksen Laura on sabotoinut. Kanaruoan maustamista kanelilla on sarjan innoittamana kokeiltu kotioloissakin, ja kyllä siitä ihan syötävää tulee.

Lauran ja Nellien välisten kärhämien lisäksi sarjassa sivutaan useaan otteeseen vakaviakin aiheita. Tulipaloja on moneen otteeseen. Sarjan tapahtuma-aikaan 1880-luvulla puulämmitteisissä taloissa ne tietenkään eivät olleet tavattomia. Myös monenlaista itsetuhoista ja tasapainotonta käyttäytymistä on monissa jaksoissa. Perhesarjaksi Pieni talo preerialla sisältää yllättävän ahdistavia kohtauksia. Maryn sokeuduttua tilanteet, joissa Mary on pulassa, ovat monesti kamalia.

Yhdysvalloissa nykyäänkin kiihkeiksi leimahtavat keskustelut rotukysymyksistä ovat esillä aika ajoin sarjassa. Mustien asema ja suhtautuminen intiaaneihin ovat teemoja, joita on käsitelty useammallakin kaudella.

Televisiosarjaan kirjoitetut näkemykset ovat rotuerottelua paheksuvia. Ennakkoluulojen ruumiillistumana saa olla monesti rouva Oleson (mainio Katherine MacGregor), mutta hänkin kääntää kelkkansa omien kokemustensa perusteella. Lopulta sarjassa oli monta kautta isossa roolissa sokeainkoulun musta opettajatar Hester-Sue Terhune, jota esitti Ketty Lester.

Itselle ei kirjoista jäänyt lukukokemuksina mieleen mitään erityistä eri väestöryhmien kuvaamisesta. Intiaanien kohtaamisen pikkutyttönä Laura oli kokenut jännittävänä, ehkä hiukan pelottavanakin. Yhdysvalloissa eri etnisten ryhmien järjestöjen näkökulmasta on ilmaistu tyytymättömyyttä tapaan, jolla niissä kuvataan mustia ja intiaaneja.

Wilderin mukaan oli nimetty lastenkirjailijoille elämäntyöstä myönnettävä mitali, Laura Ingalls Wilder Medal, jota jaettiin vuodesta 1954 lähtien. Wilder itse oli sen ensimmäinen saaja. 2018 nimi muutettiin muotoon Children´s Literature Legacy Award, perusteena se, että Wilderin tapaa kuvata afro- ja alkuperäisiä amerikkalaisia pidettiin nyt stereotyyppisenä eikä palkintoa myöntävän tahon arvojen mukaisena.

Toimeentulopulmat ovat esillä monessa jaksossa. Ingallsin perheen asuinpaikka on sarjassa pääosin Walnut Grove, jossa he tosiasiallisestikin asuivat jonkin aikaa. Paikkakunnalla on nykyään Laura Ingalls Wilderille omistettu museo. Yhteisö on maatalousvaltainen ja perheiden elanto riippuu sadon onnistumisesta. Perheen isä Charles Ingalls (Michael Landon) työskentelee lisäksi myös sahalla.

Vasemmalla aito ja alkuperäinen Laura Ingalls Wilder (1867-1957) ja Lauraa tv-sarjassa esittänyt Melissa Gilbert. Kuva: littlehouseontheprairie.com.

Lapsena sarjaa katsoessa Lauraa piti ilman muuta päähenkilönä ja häneen kiinnitti eniten huomiota. Aikuisena huomaa, että perheen isä on hyvin paljon esillä. Michael Landon tuotti sarjaa, hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut useita jaksoja, tämä selittänee osin perheen isän esille nostamista. Laura Ingalls Wilderin kirjoissakin isä on tärkeä hahmo, joten sikäli tämä on perusteltua.

Hiukan hämmentävää on sarjan käsikirjoituksen hajanaisuus. Monessa jaksossa, kun perhe on ollut tiukilla ja veloissa Olesonien kauppaan, he päättävät, että enää ei osteta velaksi. Ja muutaman jakson jälkeen ollaan taas velallisia. Myös välistä henkilöiden käytös on aivan epäjohdonmukaista. Mary on koko ajan ollut harkitsevampi kuin Laura, mutta joissakin jaksoissa

Toinen häiritsevä piirre ovat kertakäyttöhenkilöhahmot. Walnut Grovessa tuntuu olevan väkeä kuin meren mutaa, aina on jokin ennennäkemätön perhe, jonka lapsen kanssa Laura ystävystyy – ja sitten lasta tai hänen perhettään ei enää näy sen koommin eikä heitä edes kirjoiteta pois sarjasta.

Ingallsit adoptoivat sarjassa Albert-nimisen pojan, myöhemmin pari muuta orpoa. Adoptioasioita ja orpolasten kohtaloa käsitellään monessa jaksossa. Tuohon aikaan adoption saaminen on ollut helpompaa kuin Suomessa nykyään.

Sarjan tuotannossa oli todellisuudessakin useita adoptiolapsia. Lauran esittäjä Melissa Gilbert oli adoptoitu, samoin hänen veljensä Jonathan Gilbert, joka esitti sarjassa Willie Olesonia. Albertin esittäjä Matthew Laborteaux on niin ikään tosielämässäkin adoptiolapsi. Hänen adoptoitu veljensä Patrick Laborteaux esittää sarjassa Ingallsien ystäväperheen poikaa Andy Garveyta.

Todellisuudessa Ingallsin perheessä ei ollut Albertia eikä muitakaan kasvattilapsia. Sarjassa annetaan ymmärtää, että neljän tytön isä Charles olisi hartaasti halunnut pojan ja mieltyi katupoikana elelleeseen Albertiin perheen asuessa jonkin aikaa isommassa kaupungissa.

Albertin rooli sarjassa poukkoilee käsikirjoituksessa milloin mihinkin. Hänellä on monta suurta rakkautta, jotka kestävät maksimissaan kaksi jaksoa ja sitten tyttö vain häviää olemattomiin, paitsi Sylvia, jolle käy kalpaten (anteeksi vain juonipaljastus, jos kyseiset jaksot olivat vielä näkemättä). Lisäksi Albertin tulevaisuuden ammatit vaihtuvat moneen kertaan. Useimmiten hän on kuitenkin haluamassa lääkäriksi. Viimeisen tuotantokauden jaksoissa, jotka ovat pitempiä, oikeastaan tv-elokuvia, käsikirjoituksessa hutilointi menee vielä pitemmälle kuin aiemmilla kausilla. Laura kertojan äänenä mainitsee Albertista tulleen lopulta lääkäri, ja annas olla, parin jakson perästä Albretilla onkin jo toinen jalka haudassa eikä opinnoista puhettakaan.

Albertin hahmon koin jollakin tavalla vähän turhana lisäkkeenä sarjassa. Ihan kuin hän olisi ollut jonkinlainen pakollinen kiintiöpoika tyttövetoisessa sarjassa eikä hänen hahmoaan ja sen asemaa ja käyttöä sarjassa mietitty pitkäjänteisesti.

Sarjassa on synkempien osien vastapainoksi myös hulvattoman hauskoja jaksoja, erityisesti sellaiset jaksot, joissa Laura näkee unta tai kuvittelee asioita. Niissä yleensä irrotellaan kunnolla. Myös jakso, jossa Nellie karkaa mennäkseen naimisiin sikafarmarin pojan kanssa on aivan hillitön. Sarjan loppupäässä on aivan pöhkö jakso, jossa törppö rosvojoukko sössii keikkansa perusteellisesti, mutta niin tekee myös naapurikunnan sheriffi, jonka supervoima on ymmärtää asiat väärin.

Varakkaan kauppiasperheen tytär Nellie Oleson on yksi sarjan keskeisiä hahmoja. Inhottavasti käyttäytyvää tyttöä tulkitsee loistava Alison Arngrim, joka alun perin haki monien muiden tavoin Lauran roolia, mutta hänestä tuli Nellie. Alati huolitelluilla korkkiruuveilla olevat kutrit olivat peruukki. Kuva: littlehouse.fandom.com.

Oikeassa elämässä Lauran esittäjä Melissa Gilbert ja Alison Arngrim tulivat hyvin toimeen keskenään.  Todellisuudessa Nellie Olesonia ei varsinaisesti ollut olemassa, vaan Laura Ingalls Wilder tiettävästi yhdisteli hänen hahmoonsa piirteitä kolmesta eri tytöstä.

Sarjan musiikista vastaa David Rose (1910-1990), joka on onnistunut työssään erinomaisesti. Alun ja lopun tunnusmusiikit eivät ehkä ole vallan ihmeellisiä, mutta kautta linjan sarjan taustamusiikki tukee loistavasti kerrontaa. Rose on säveltänyt useiden muidenkin tv-sarjojen musiikin, mm. Binanzan. Knoppitietona voinee mainita, että hän oli 1940-luvulla muutaman vuoden aviossa Judy Garlandin kanssa.

Pieni talo preerialla -kirjojen pohjalta on tehty myös musikaali. Siinä ei ole käytetty Rosen musiikkia, vaan musikaalisävelmät on laatinut Rachel Portman ja tarinan on näyttämölle muokannut Rachel Sheinkin. Ensiesitys oli 2008 Minneapoliksen Guthrie-teatterissa. Tässä tuotannossa oli mukana Melissa Gilbert, tällä kertaa perheen äidin Carolinen roolissa. Suomessa Pieni talo preerialla -musikaalia ei liene esitetty.

Youtubessa on nähtävillä esityksestä katkelmia, mutta ne eivät ole erityisen tenhoavia. On tietysti mahdollista, ettei musikaali pääse oikeuksiinsa Youtube-koostepätkässä, mutta itselleni ei aineiston perusteella tullut polttavaa tarvetta saada nähdä juuri tätä. Jos jokin suomalainen teatteri hankkisi käännösoikeudet ja tuottaisi musikaalin, kyllä se toki uteliaisuutta voisi herättää.

Toistaiseksi koronan kiihtyessä, on parempi pysyä kotosalla ja katsoa tv-sarjaa. Pitääkin joskus laittaa taas kanelikanaa.