Romanttisen hömppäkirjallisuuden suuri julkaisija Harlequin täytti tänä vuonna 70 vuotta ja Pohjoismaissa sen kirjoja on ilmestynyt 40 vuotta. Harlequin on osa Yhdysvalloissa päämajaansa pitävää HarperCollins-kustantamoa. Alkujaan Harlequin Enterprises Ltd -kustantamo perustettiin Kanadassa 1949. Nykyään Harlekiineja julkaistaan kymmenillä kielillä ympäri maapalloa.
Tunnetuimpia kirjailijoita, joiden hengentuotteita on sarjassa julkaistu, lienee yhdysvaltalainen Nora Roberts. Robertsin kirjallinen tuotanto on valtava, ensimmäisen kertomuksensa hän sai julkaistuksi 1981 ja lisää tulee kaiken aikaa. Itse olen lukenut Robertsilta vain yhden kirjan ja se ei ollut mieleeni.
Ihan ensimmäisen Harlekiinin luin joskus nuorena. Catherine Georgen tekele Tanssi, tyttö, tanssi (After the Ball, 1996, suom. Meri Ala-Tauriala) oli jostakin kulkeutunut meille kotiin, äitini oli kai saanut sen ilmatteeksi jostakin. Julia-sarjassa julkaistu kertomus oli niin tympäisevä, että sen jälkeen en vuosikausiin koskenut pitkällä tikullakaan Harlekiineihin.
Ruotsin reissuilla 1990-luvulla selvisi, että siellä julkaistiin Harlekiinin historiallisia. Sandemo-harrastajan silmissä ne näyttivät paljon kiinnostavammilta. Nykyään Harlekiinin historiallisia romskuja on suomennoksinakin. Sittemmin on yksitotisen romanttisten kirjojen lisäksi alkanut tulla sarjoja, joissa on enemmän jännityselementtejä.
Pääasiassa Harlekiinit ovat edelleenkin varsin köykäistä lukemista, mutta joissakin määrätyissä tilanteissa ne ovat juuri sopivaa luettavaa. Kovassa flunssassa kuumeen kourissa sängynpohjalla Anne Herriesin Marianne ja markiisi (Marianne and the Marquis, 2007) vaikutti niin loistavalta tarinalta, ettei paremmasta väliä

Anne Herries on yksi nimimerkeistä, joiden taakse kätkeytyy Linda Sole. Nimellä Anne Herries on kirjoittanut lukuisia historiallisia romaaneja, joissa rakkausjuonen lisäksi on hieman jännityselementtejä. Marianne ja Markiisi on ensimmäinen osa sarjassa, joka kertoo Hornen sisaruksista eli kuinka kaikki kolme päätyivät naimisiin. Britanniassa vuodesta 1960 jaetun vuoden romanttinen romaani -palkinnon The Romantic Novel of the Year Award Sole on voittanut 2004. Palkinnon myöntää Romantic Novelists’ Association eli tämän tyylisuunnan kirjailijoiden oma yhdistys.
Yleensä Harlekiinit ovat kertakäyttökirjallisuutta meikäläiselle, mutta Candace Campin Häähaasteen (The Wedding Challence, 2008) luin vahingossa kahdesti. Ei ollut jättänyt muistijälkeä, mutta jossakin vaiheessa huomasin, että ai niin, tämä oli se ikävystyttävä ja typerä kirja, josta olen kärsinyt jo. Se oli yhtä surkea lukukokemus molemmilla kerroilla. Epäkiinnostavat henkilöt töytäilivät epäuskottavassa historiallisessa kuvauksessa, johon on tungettu pakkopulla-annos romantiikkaa ja seksiä. Anteeksi vain, jos joku nyt rakasti suunnattomasti tätä teosta.
Sen sijaan Elaine Coffmanin Mustan Douglasin (The Bride of Black Douglas 2008, suom. Pasi Punnonen) morsian oli jollain mystisellä tavalla muuttunut paremmaksi toisella lukukerralla. Siinä olikin yhtäkkiä sopivasti romantiikkaa, jännitystä ja kummittelua Skotlannin karun komeissa maisemissa, vaikka ensimmäisellä kerralla se oli vaikuttanut hieman lattealta.
Nykyaikaan sijoittuvista kirjoista jotkin Emilie Richardsin ja Robyn Carrin kirjat ovat olleet viihdyttäviä. Niissä on ollut myös itsenäisiä ja rempseämpiä naishahmoja eikä pelkästään sankarin käsivarsille vaipuvia tunteiden hyökyaaltoon läkähtyviä ja pakahtuvia seksikkäitä kaunottaria. Carrin Grace Valley -sarjassa (2001-2003) kyläyhteisön kuvaus tuntuu elämänmakuiselta. Pitäjästä löytyy hankalatkin tyyppinsä eikä kaikki ole muutenkaan pelkkää päivänpaistetta.
Richards kertoo elämästään kotisivuillaan: https://emilierichards.com/bio/ ja Carrin kotisivut löytää osoitteesta: https://www.robyncarr.com
Näkisin Harlekiinien paikan kirjallisuuden kentässä juurikin kepeänä viihteenä sellaisiin elämäntilanteisiin, jolloin ei jaksa lukea mitään vaativampaa, mutta kaipaa jotain ajanvietettä, muuta kuin ruudun tuijottamista. Ne ovat rehellistä hömppää eivätkä korkeakirjallisuutta, joiden lukemisella voisi snobbailla, ja välillä kunnon hömppä on virkistävää.

Kuvat: harelquin.fi