Urheiluhulluus iski meikäläiseenkin jo pienenä, niin kuin moniin ikätovereihini. Siihen aikaan, siis 50-60-luvulla tapoihin kuului, että lähes kaikki vapaa-aika vietettiin urheilukentillä tai palloiluhalleissa ja talvisin luistinradoilla tai hiihtoladuilla. Oma melko monipuolinenkin aktiiviurani lähinnä erilaisten palloilulajien parissa on jo kauan sitten päättynyt, nykyään vain harrastekeilaan ja ehkäpä pian vähän golfaankin. Mutta kiinnostus urheiluun on säilynyt aina.
Ennenkin olen ollut myös jalkapallon suuri ystävä, vaikka ei Suomen menestyksen puolesta juurikaan ole tarvinnut jännittää. Muistan hyvin kuinka aikanaan tuli Englannin liigaa aina lauantaisin telkkarista – sitä oli hieno seurata. No nyt kun asun täällä Portugalissa, ei jalkapallolta voi mitenkään välttyä. Portugalihan on itse suuri jalkapallomaa – tuore Euroopan mestarikin – ja Ronaldot ja Mourinhot ovat kaikkien huulilla. Ja kun täällä asuvista ulkomaalaista valtaosa on Ison Britannian alueelta, niin välillä tuntuu, että eletään keskellä isoa futistapahtumaa. Joka sporttibaarissa kymmenistä telkkareista tulee jalkapalloa – kaikkia Euroopan merkittävimpiä liigoja voi täällä seurata. Ja tietysti sitä lajin tämän hetken merkittävintä juttua – Mestarien liigaa. Vaikka niitä kotonakin pystyn katsomaan, tulee aika usein lähdettyä johonkin sporttipubiin kymmenien brittien keskelle. Liigan peli-iltoina voi lähes joka pubissa seurata kaikkia viitta tai kuutta peliä samaan aikaan.
Yksi haaveeni on aina ollut päästä edes kerran paikan päälle katsotaan tällaista peliä ja ennen kaikkea tapahtumaan liittyvää fanikulttuuria, joka Suomessa on vasta lapsenkengissään. No nyt se tilaisuus tuli, kun yksi ystäväni muutama viikko sitten soitti ja kysyi, että kiinnostaako Benfica-Kiovan Dynamo. No kiinnosti tietysti.
Matkan järjesti läheisessä Vilamouran kaupungissa toimiva Benfican fanitoimisto ja mutkan kautta saimme liput 15 suomalaiselle. Niinpä tiistaina puolenpäivän aikaan hyppäys autoon ja noin 50 kilometriä Vilamouraan ja Benfica-fanien kanssa muutamalla bussilla kohti Lissabonia, jonne matkaa oli vähän vajaa 300 km. Kuudelta illalla olimme bussiparkissa muutaman sadan metrin päässä Benfican stadionia ja tunnelmaan pääsi kyllä heti. Koko stadionin ympäristö oli täynnä puna-mustapaitaisia Benfica-faneja ja kaiken näköisiä kojuja, joista sai ostaa fanituotteiden lisäksi syötävää ja juotavaa. Hyvissä ajoin menimme sisään 64.000 henkeä vetävään, tosi siistiin ja hienoon pyhättöön aistimaan oikeaa tunnelmaa. Ja sitähän kyllä riitti…..
Virallinen katsojaluku oli 51.641 ja huikeaa oli seurata jatkuvasti vellovaa ihmismerta. Kannustushuudot ja rumpujen pärinä pistivät tärykalvot koetukselle ja ääntä riitti koko kolmetuntisen ajan. Itse peli ei nyt hienouksia tarjonnut, mutta yleisö sai mitä halusi – Benfica voitti ja säilytti mahdollisuutensa jatkoon. Suurin koettelemus oli päästä pois stadionilta pelin jälkeen. Yksi silmiinpistävä piirre koko jutussa oli, että en nähnyt minkäänlaisia järjestyshäiriöitä, ei juopuneita ihmisiä vaan kaikki käyttäytyivät hienosti ja asiaankuuluvasti. Siinä olisi vaikkapa HJK:n ja IFK:n tappeleville kannattajille opettelemista.
Kerrassaan hieno kokemus, joka pitänee joskus ottaa uusiksi. Kolmen aikaan keskiviikkoaamuna pääsin koko lailla onnellisena miehenä takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Niin ja vielä se lystin hinta – bussikuljetus Vilamourasta Lissaboniin ja takaisin (n. 600 km) ja pääsylippu fanikatsomoon – yhteensä huikeat € 50 per nuppi. Ei sillä rahalla taida päästä edes Jokerien kotipeliin…..
