Usein kuulee väitettävän, että markkinatalous on syy ilmastonmuutokseen. Tälle väitteelle voi nopealla ajattelulla löytää useita perusteita. Markkinataloudella oli tärkeä rooli teollisen vallankumouksen alkuun saattajana. Voittojen tavoittelu innoitti tehtaiden omistajia tuotantokoneistonsa kehittämiseen, jotta markkinoiden lisääntyvään kysyntään voitiin vastata. Tämänkaltainen kehitys on jatkunut näihin päiviin asti.

Syventymällä ilmastonmuutoksen ja markkinatalouden väliseen yhteyteen, voidaan ymmärtää menetelmän ja lopputuloksen välinen ero. Markkinatalous on tehokas menetelmä tuotannon järjestämiseen, mutta on toiminut pitkään ”väärillä virityksillä”, mistä syystä vapaus ja vastuu eivät ole kohdanneet. Taloutta ohjaavat kannusteet ovat ohjanneet ympäristöstä piittaamattomaan tuotantoon, jolloin lopputulos on ollut jotain muuta kuin kestävää hyvinvointia.

Markkinatalous ei ole kuitenkaan ainoa talousjärjestelmä, joka on koetellut ympäristön kantokyvyn rajoja. Entisen Neuvostoliiton ja Itäblokin maiden ympäristöongelmista tuskin voidaan syyttää markkinataloutta. Siellä saastuttamisen aiheutti ympäristöasioista piittaamaton valtiojohto, joka pyrki maksimoimaan tuotannon ympäristön kustannuksella. Ilmastonmuutos ja ympäristön saastuminen eivät ole markkinatalouden luonteeseen sisältyviä asioita vaan kuvastavat ennemmin yleistä tahtotilaa.

Sen sijaan, että yrittäisimme keksiä vaihtoehtoisia talousutopioita, niin meidän on valjastettava markkinatalous kestävän hyvinvoinnin palvelukseen.

Markkinatalouskriitikot ovat esittäneet erilaisia malleja talouden uudelleenjärjestämäksi. Kuitenkaan toteuttamiskelpoista ratkaisua ei vielä ole esitetty. Sen sijaan, että yrittäisimme keksiä vaihtoehtoisia talousutopioita, niin meidän on valjastettava markkinatalous kestävän hyvinvoinnin palvelukseen. Tarvitsemmekin markkinataloutta enemmän kuin koskaan. Mutta yhtä lailla tarvitsemme nykyistä selkeämpiä reunaehtoja markkinoiden toiminnalle, jotta hyvinvointi voi kasvaa maapallon ja ympäristön kantokyvyn rajoissa.

Oli kyseessä sitten markkinatalous tai valtiojohtoinen suunnittelutalous niin päästöille on laitettava rajat. Markkinatalouden etu muihin järjestelmiin on se, että markkinatalous kykenee sopeutumaan päästörajoihin ilman merkittävää hyvinvoinnin laskua. Oikeanlaisella lainsäädännöllä ja kannusteilla markkinatoimijat kykenevät täyttämään markkinoiden tarpeet pienemmillä päästöillä. Yritysten on pyrittävä toimimaan rajojen puitteissa tai muuten eivät pärjää.

Yhteisvastuullisuus on osoittautunut ihmiskunnan historiassa toimimattomaksi ideaksi ja yhtä toimimaton sen on myös ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Heikkoa planeetan nykytilaa ei voida laittaa markkinatalouden syyksi myöskään siitä syystä, ettemme oikeastaan edes elä markkinataloudessa. Ympäristönäkökulmasta nykyjärjestelmä muistuttaa ennemmin jonkinlaista ympäristösosialismia. Saastuttamisen kustannukset ulkoistetaan yhteisön maksettavaksi, vaikka ne tulisi sisällyttää hintoihin. Yhteisvastuullisuus on osoittautunut ihmiskunnan historiassa toimimattomaksi ideaksi ja yhtä toimimaton sen on myös ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Yksittäistä kuluttajaa ei tule syyllistää, jos saastuttava tuote on selkeästi vähemmän saastuttavaa halvempi ja päätyy tästä syystä ostoskoriin. Kuluttaja tekee tällöin rationaalisen ja omaa etuaan painottavan valinnan. Syy haitalliseen valintaan on ennemminkin ympäristövastuuta jakavassa järjestelmässä. Ensisijainen vastuu järjestelmän heikkouksista on poliittisilla päättäjillä.

Ympäristö- ja haittaverot ovat hyvä keino sisällyttää tuotteen aiheuttamat ympäristöhaitat tuotteen hintaan. Tällöin saastuttavan tuotteen hinta nousee ja vähemmän saastuttava tulee houkuttelevaksi. Vähemmän saastuttavan tuotteen hinta jopa laskee, sillä sen menekki paranee. Haittaverojen kiristäminen mahdollistaa toisaalta sen, että vähemmän saastuttavasta tuotteesta voidaan periä aiempaa pienempää arvonlisäveroa.

Markkinatalous kykenee ratkaisemaan tehokkaasti ihmisen hyvinvoinnin ja ympäristön kantokyvyn välistä ristiriitaa.

Markkinatalouden näkökulmasta ympäristöverojen ensisijainen tarkoitus on vastuun siirtäminen yksilölle ja toisaalta tuotteita valmistavalle yritykselle. Vero on lasku tuotteen aiheuttamasta ympäristökuormasta. Laskun tulisi vastaa parhaimmalla mahdollisella tavalla tuotteen aiheuttamaa haittaa.

Vastuun vierittäminen saastuttajalle on monesti paljon parempi ratkaisu kuin saastuttavan toiminnan täyskielto. Esimerkiksi lentomatkailu on ilmastonäkökulmasta varsin ongelmallinen matkaamisen tapa ja nauttinut päästöihin suhteutusta veroalesta. Lentomatkailun kireämpi verottaminen olisikin perusteltua. Tämä laittaisi harkitsemaan, onko lentäminen kussakin tilanteessa järkevä tapa matkustaa.

Jos sen sijaan kieltäisimme lentomatkailun, niin emme voisi käyttää lentokonetta edes silloin, kun sitä todella tarvitsemme. Esimerkiksi silloin, jos toisella puolella maapalloa asuva läheinen on tekemässä kuolemaa ja viimeinen näkeminen edellyttäisi lentämistä tämän luo. Korkeastakin haittaverosta huolimatta lentäisimme läheisen luo, jos se suinkin vain on mahdollista. Haittavero vähentäisi turhaa lentomatkailua, mutta jättäisi lentämisen käytettävissä olevien mahdollisuuksien joukkoon.

Tämän ääriesimerkin kautta havainnollistuu haittaverojen edut täyskieltoihin nähden. On toki selvää, että jossain tilanteissa ainoa ratkaisu on täyskielto. Kieltoja on kuitenkin käytettävä vain harvoin ja harkitusti.

Markkinatalous yhdistettynä toimivaan haittaverojärjestelmään muodostavat hyvän paketin tulevaisuuden hyvinvoinnille. Vaikka markkinatalouden toimintaan liittyy haasteita, niin se on kuitenkin mainettaan parempi järjestelmä. Markkinatalous kykenee ratkaisemaan tehokkaasti ihmisen hyvinvoinnin ja ympäristön kantokyvyn välistä ristiriitaa. Tästä syystä markkinatalous on valjastettava ilmastonmuutoksen torjuntaan.