Talonpoikaistoimittaja

Pakolaisilla on paikkansa

Talonpoikaistoimittaja Risto mätkähti Puijolla kyljelleen K-65 mäessä ja joutui lepuuttamaan olemustaan, sillä vasen reisi on ruhjeilla, siinä on ns puujalka.

Toimittaja kyllä tietää, koska hänelle on niin monta kertaa se sanottu, että mäkihyppy on vaarallista, mutta silti hän lähtee mäkeen, vieläkin.

Noita pohtiessaan Risto muisti muutamia uutisia tuttavista viime viikkojen varrelta. Yksi, tai oikeastaan kaksi tuttua oli saanut sählyssä pallon silmäänsä, toiselle oli tullut reikä verkkokalvoon ja toiselle vain mustasilmä. Yksi tuttu oli potkinut palloa puulaakijalkkiksessa ja irrottanut molempien isovarpaittensa kynnet ja yksi oli ollut lenkkeilemässä metsäpolulla, kaatunut ja nuljauttanut olkapäänsä paikoiltaan. No kaikkea sellaista sattuu, kun lähtee sängystä tai sohvalta.

 

Lähtemisestä talonpoikaistoimittajan mieleen tulivat pakolaiset ja se, kuinka hän itse on kahdesti ollut elintasopakolaisena ruotsinkielisten parissa. Vähän toisella kymmenellä ollessaan Risto joutui kotonaan pakkotyöhön, ainakin omasta mielestään. Kun naapuruston lapset juoksivan pellonpientareita pitkin omaan rantaan uimaan, nyysti Risto kuokalla sokerijuurikaskylvöä harvemmaksi. Polven nahka siinä kovettui.

 

Pellolla manaillessaan Riston päähän pälkähti että nyt on tehtävä se, mitä oli pitkään suunniteltu, on pyöräiltävä Pietarsaareen, hypättävä laivaan ja seilattava parempaan maailmaan. Ja koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, lähti Risto siltä polvistumalta matkaan.

 

Ensimmäisen kerran hän pysähtyi Vimpelissä Sahin rannassa tai Hietojalla, kävi uimassa ja hörppäs vetta. Seuraava pysäkki oli Niskan sillalla, jossa joskus joku hänen iso-iso-isoäiti olinsä sokeana asustanut ja siitä matka jatkui Evijärvelle, jossa oli mielenkiintoisia hiekkakuoppia, niissä oli vettä ja niistä löytyi mielenkiintoinen meisseli, jonka suuntaa pystyi nappulasta vaihtamaan. Se on Ristolla tallessa edelleen.

 

Pietarsaaren lähettyvillä oli vieraskielinen kahvila, jossa risto kävi nuuskimassa pullan hajua ja oli varÄhtävän kirkkomaan tapuli on tien Pietarsaareen vievän tien varressa.maan niin nälkäisen näkönen että sai maistiaisen. Satama löytyi, mutta siellä oli vain yksi ainoa laiva, ja kun Risto lähestyi sitä, komennettiin hänet heti pois alueelta.

 

Sitten elintasopakolaiselle sattui erehdys. Hän ajatteli kiertää pikku lenkin ja palata illemmalla katsomaan, josko tie laivaan avautuisi, mutta hän eksyikin Luodon tielle, ja sitä polkiessaan hän päätyi lopulta Kokkolaan ja Ykspihlajan satamaan. Siellä pakolainen oli kuitenkin niin väsynyt, että hän päätti luopua laivaannoususta sinä päivänä.

 

Kaupungilla ajellessaan Risto huomasi poliisilaitoksen, käväisi kysymässä sieltä kotikylällään kesäpaikkaa pitävän tuttavaperheen osoitteen ja perheessä pakolainen sai hyvän vastaanoton. Perheen äiti kuitenkin epäili matkalaisen tarkoitusperiä ja soitti pakolaisen kotikylään, ja kuuli, että tätä etsitään ja järvellä naarauskin on aloitettu. Kun Risto kuuli, miten kylällä oli menetelty, hän tiesi, että pakolaisuus oli siltä kerralta ohi.

 

Risto lähti kotipelloltaan, Kesumaan ylääpäästä, matkaan noin kymmenen aikoihin, Kokkolan tuttavien kotiin Pitkänsillankadun varteen hän tuli puoli kymmenen maissa illalla. Pyörämatkaa kertyi noin 140 kilometriä. Seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, hänet palautettiin linja-autolla kotiin, ei päästetty lähtemään pyörällä, epäilivät kai, että silloin karkumatka jatkuisi.

 

Ensimmäinen pakolaiskokemus oli päättynyt siis melko nolosti, mutta ei ihan, pari kotikylän tyttöä sitten kesemmällä kysyi Ristolta, että eikö pääsis mukaan, kun seuraavan kerran karkaat…

 

Toinen pakomatka päättyi lähes samoin kuin ensimmäinenkin. Kolmas pakolaiskokemus olikin sitten jo paljon rankempi, se oli niiden pakolaisleirien näkeminen, haistaminen ja aistiminen, joiden läpi hän kerran ajeli Gazan kaistaleella yli 40 vuotta sitten.

 

Nämä kokemukset, mäessä kaatumista myöten, ovat kuitenkin Ristolle opettaneet, että vaikka paikalleen jääminen, esimerkiksi sohvalle, on helpompaa kuin lähteminen, niin lähteminen on siltikin palkitsevampaa. Niinpä hän arvostaa niitä pakolaisia, jotka ovat Suomeen tulleet ja tulossa – autetaan heitä, kyllä he sitten aikanaan kortensa kekoon kantavat…

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*