Talonpoikaistoimittaja katseli oravaa, joka näytti varsin itsetietoiselta ja -riittoiselta.
– Taidat olla oikea röyhkimys, tuo ruokintapaikka ja nuo siemenet on tarkoitettu linnuille, oravat pärjää kävyillä.
– Tiedän, mutta katsopas, tintit taitaa löytää tällä erää noista puista ruokaa helpommin kuin minä, tässä automaatillakin on keikkumista, mokomassa häkissä ruuat.

– Jos nyt kuitenkin jättäisit sen ruokintapaikan pienemmille.
– Pienemmille ja pienemmille, niitähän mulla on, ite sinä vielä pari vuotta sitten rustasit pesiäkin takapihallesi meitä varten.

– Aha, no olokoon menneksi, mutta mikset syö noita vaaleita valmiiksi kuorittuja siemeniä, keltasirkutkin niitä ja samoin sinitiaiset.
– Auringonkukan siemenissä on enemmän rasvaa, ja poikasille rasva on nyt tarpeen.
– Auringonkukan siemenet on turhan kalliita, ostin niitä vain vähän, jotta ottasit nyt muitakin.
– Sinä taidat olla vähän omituinen, puhut mulle ja itelles ja koiralles, puuhailet päivät pitkät itsekses, mitä nyt lasten ja tuon koiras kanssa touhuilet. Pidä se Laikkus nyt kuitenkin kunnolla kiinni, kun poikasetkin pikapuoliin lähtevät liikkeelle, eihän tuo koira kyllä enää taida kuulla ei nähä paljon mitään, mutta kumminkin.

Kurre mutisi lähtiessään jotain muutakin vielä, mutta ilmeisesti sen posket oli niin täynnä siemeniä poikasille vietäväksi ettei toimittaja enää muminaa ymmärtänyt. Eihän tuo oravakaan häntä pelijännyt, kuten eivät lapsetkaan yleensä, mutta aikuiset ne välistä katsovat häntä kummeksuen, miksiköhän, hän ihmetteli vielä herättyään.