Ote päiväkirjasta 18.4.2017:
”Jännittää. Tulevana viikonloppuna on treenileiri, jonka aikana pitäisi jaksaa polkea yhteensä jotain 130 km. Huh huh. Pystynköhän minä siihen? No, nyt on totuuden hetki. Treenaamisen tulokset pitäisi nyt konkreettisesti näkyä. Päivät vähenee ja treenit pitenee. Itsenihän minä tähän haastamaan lähdin, joten härkää sarvista, kyllä minä siihen pystyn!”
Viime viikon lauantaina Laukaan Peurungassa odotti iloinen joukko, mutta huomasin, että muitakin jännitti. Onneksi en ollut ainoa, jolle parijonossa maantiepyörällä ajaminen oli ensimmäinen kerta. Ruokailun (miten ihanaa, että ruokaa sai mättää nassuun kunnolla, ettei energiat lopu kesken pyöräilymatkan) jälkeen kävimme läpi lauantain ajomuodostelman. Sitten laitoimme keltaiset vaatteet päälle ja hyppäsimme pyörien selkään. Vaatteita pukiessa jaoimme ajatuksia riittävästä pukeutumisesta. Siinäkin olemme yksilöitä. Toiset ovat vilukissoja ja toiset kuumakalleja, joten lopputuloksen löytää kokemuksen kautta. Itse vedin kunnolla kampetta päälle, ettei vain tule kylmä.
Lauantaina keli oli mainio. Aurinko paistoi ja yöpakkasen kuuraama maa välkehti auringossa. Vaatetta tuli ehkä sittenkin laitettua hitusen liikaa. Osa porukasta riisuikin kesken matkan lämpöisimpiä vaatekertoja pois. Parijonossa pyöräilyn etuja oli se, että vierustoverin kanssa pystyi juttelemaan. Tosin välillä yksi jos toinenkin meistä meni pyöränsä selässä kieli keskellä suuta, kun alamäessä edestä kuului varoittava huuto ”jäätä!”. Niissä tilanteissa en uskaltanut tehdä nopeusennätyksiä. Jos joku ei jaksanut omin voimin mäkeä ylös, tuli vahvempi antamaan työntöapua. Joukkuehenkeä parhaimmillaan!
Sunnuntain lenkillä pidimme pikaisen huoltotauon ensimmäisen 20 kilometrin kohdalla (jälleen kerran energiaa nassuun ja ylimääräiset nesteet kangasmetsään). Siihen asti matka oli taittunut helposti. Edessäni polkenut vahvarakenteinen mies helpotti kulkuani tarjoten mahtavan peesiedun, joten ensimmäiset kilometrit tulivat kuin itsestään.
Mutta sitten tapahtui jotain outoa. Pyöräily ei kulkenut yhtään. Matkanteko tuntui epäilyttävän raskaalta ja aloin jäädä joukkueesta jälkeen. Pari kilometriä taisteltuani vieressäni ajava lääkäri Terhi alkoi huolestua. Mietimme, mitä olin syönyt, jos esimerkiksi allerginen kohtaus olisi iskenyt yllättäen. Tarkistimme, oliko pyörän kumeissa ilmaa. Olihan niissä. Mikä ihme minuun oli iskenyt?
Sykkeet olivat koko ajan lähes 200. Jotain oli pahasti pielessä. Joukkueemme lääkintätiimiin kuuluva Terhi spurttasi edessä kulkeneen kapteenin luokse ja ilmoitti, että Sonjalla ei ole kaikki kunnossa. Tuntui, että kaikki voimani katosivat. Hengitys ei kulkenut ja lihakset huusivat hoosiannaa. Joukkomme pysähtyi ja minä olin jo hätää kärsimässä pohtiessani, mikä minussa on vikana.
Sitten syy selvisi. Joukkueemme viisas kapteeni katsahti pyörääni ja totesi minun ajaneen useamman kilometrin jumiutunut takajarru päällä!
Sen verran paljon tuo tehotreenihetki vei minulta mehuja, että hyppäsin hetkeksi huoltoauton kyytiin. Sykkeet onneksi laskivat nopeasti ja olo koheni. Seuraavalla huoltotauolla uskalsin hypätä taas pyörän selkään. Loppumatka sujuikin ongelmitta ja olo oli helpottunut. Lukkiutunut takajarru on helpompi korjata kuin oman kehon ongelmat. Tästä lähtien muistan varmasti tarkistaa jarrut joka kerta ennen ajoon lähtöä!
-Sonja
dosentti
saisiko tänne myös pyllykuvia pyöräilijöistänne?