Treenikautemme alkoi viime syksynä viikonloppuleirillä Peurungassa, jossa Huju Training Teamin Petteri Hujanen oli kertomassa toiminnastaan ja mahdollisuudestamme saada hänet valmentamaan matkaamme kohti Pariisia. Tähän tarjoukseen kannatti tarttua.

Samalla meille suositeltiin laktaattitestiin osallistumista. Laktaattitestissä mitataan todellinen kunto ja sykkeiden kynnysarvot. Testi toteutetaan ottamalla sormenpäästä verinäyte, josta mitataan veren maitohappopitoisuus. Testin ideana on se, että vastusta lisätään kolmen minuutin välein niin kauan, kunnes ei enää jaksa.

Ajattelin, että mikä jottei. Eihän sitä tiedä, jos ei testaa.

Valmentajani Petteri ottamassa sormenpäästäni ensimmäistä verinäytettä laktaattimittarilla.

Ennen laktaattitestiä jännitti tosi paljon. En ole aikaisemmin osallistunut tällaisiin testeihin, eikä joukkueeseen ilmoittautuessaan tullut mieleen, että minun kaltaistani peruslenkkeilijää moinen testi vielä joku päivä koettelee. Kaikkea sitä!

Lentävien legendojen mukaan laktaattitesti sattuu lihaksiin niin, että parhaimmillaan taju lähtee. Huhut eivät yhtään helpottaneet jännitystä. Sekin jännitti, millaisessa kunnossa oikeasti olen. Myönnän, että taustalla oli pienoinen paniikin häivähdys. Entä jos olenkin rapakunnossa? Mitä jos valmentaja tuumaa, ettei minulla ole toivoakaan päästä Pariisiin, vaikka tehtäisiin mitä? Sitä kun peruskuntoilijana on tehnyt sitä sun tätä ilman suurempaa treeniviisautta.

Sykkeet olivat jo valmiiksi korkealla testin alussa pelkästä jännityksestä. Nousin pyörän selkään, huokaisin syvään ja päätin tehdä parhaani. Kun pääsin polkimien pyörityksessä alkuun, asiat alkoivat rullata omalla painollaan. Yllättävän nopeasti testi olikin ohi ja sain todeta, ettei se niin paha ollutkaan. Vaikka hiki kyllä tuli ja hengästytti niin, että sydän meinasi tulla paidan läpi. Mutta mikä tärkeintä: selvisin hengissä!

Tein laktaattitestin Petterin pyörällä, jonka vastus on säädetty nousemaan kolmen minuutin välein.

Testin avulla sain tietää syketasoni, joiden avulla valmentaja teki treeniohjelman juuri minulle sopivaksi. Treeniohjelmaa noudattamalla peruslenkkeilijän kuntoni on hiljalleen noussut. Nyt uskon itsekin, että ajan kesällä Pariisiin. Enää ei tarvitse miettiä, että voi kun olisin hyvässä kunnossa. Nyt on välineet, joiden avulla kunto nousee väistämättä tavoitteiden mukaisesti.

Onneksi kehitystä tapahtuu, vaikka oma usko välillä horjuu. Treenaamisen on oltava säännöllistä ja sitä on tehtävä, vaikka laiskottaisikin. Hankalina hetkinä joukkueen kapteenin sanat palautuvat mieleen: tämä matka on ensisijaisesti niiden lasten ja perheiden puolesta, joiden elämäntarina on muuttunut syövän myötä. Se antaa voimaa jatkaa hyvän asian puolesta.

Yes, we did it! Laktaattitestin jälkeen yhtä hymyä oli sekä testattava että valmentaja.

Nyt kun treenikautta on jo hyvä matka takana, olen oppinut paljon hyödyllistä tietoa treenaamisesta. Tärkein oppi on ollut, että peruskuntoa nostaakseen täytyy tehdä eniten töitä peruskuntoalueella eli matalilla sykkeillä. Aikaisemmin treenatessa olen mennyt fiilispohjalta ja treenannut aivan liian korkeilla sykkeillä. Kun minulle on sanottu, että teen liian kovaa, olen ajatellut olevani erilainen, ja että minulla nyt vain sattuu olemaan korkeat sykkeet. Kaikille sunnuntaiurheilijoille siis vinkki, että lenkistä on enemmän hyötyä, kun ei paahda veren maku suussa, vaan nauttii matalasykkeisestä harjoittelusta kaikessa rauhassa.

Ei muuta kuin ulkoilemaan aurinkoiseen ja raikkaaseen kevätilmaan. Lenkkipolulla tavataan!

-Sonja