Näin Jyväskylän yliopiston kasvattina ja nimenomaan taiteen tutkimuksen laitokselta valmistuneena taidehistorian maisterina on valtava ilo ja kunnia olla todistamassa tapahtumaa, jossa vielä ennestään listaamaton suomalaisen kultakauden taideteos löytyy päivänvaloon ja tulee tunnistetuksi ja identifioiduksi siihen taideteosten joukkoon, jonne ei enää uusia synny.  Ajanjakso sijoittuu suomalaisen kansallisen heräämisen aikaan 1800 – 1900 lukujen molemmin puolin ja sen lyhyen kauden tunnetuimpia taiteilijoita ovat tietysti Albert Edelfelt ja Akseli Gallen – Kallela, vain pari mainitakseni.

Maria Catharina Wiik (1853 – 1928) oli Suomen kultakauden taiteen merkittävimpiä naistaiteilijoita.

Maria Wiik oli  ajan naistaitelijoista nähtävästi ensimmäinen, joka lähti Pariisiin opiskelemaan kuvataiteita, maalausta, piirustusta sekä sommittelua. Hän oli osa tiivistä naistaiteilijoiden ja ns. maalarisisarten yhteisöä niin Suomessa kuin Pariisissa. Tähän yhteisöön kuuluivat Maria Wiikin lisäksi Helene Scherfbeck, Ada Thilen, Helena Westermarck, Amelie Lundahl, sekä hiukan löyhemmin Sigfrid af Forselles, Ellen Favorin sekä Venny Soldan – Brofelt.

Maria Wiik, Omakuva paperille 55 x 40 cm

Elämänkertatietoja

Maria Wiik syntyi isän puolelta vaasalaisjuuriseen perheeseen, isänsä Johan Erik Wiik oli kotoisin Kvevlaxista ja vankkaa talonpoikaissukua. Ester Ståhlbergin mukaan ” hän syntyi siinä kaksikerroksisessa Kaivopuiston huvilassa, jonka hänen isänsä arkkitehti Wiik,  omisti ja johon tämä itse oli laatinut piirustukset” (Aamu, 1.5.1929). Isä Johanin juuret olivat syvällä Mustasaaren mullasssa sekä hänen äidin että isänsä puolelta. Isä kuului Helsingissä Z.Topeliuksen taiteilijaseuraan ja asia saattoi edesauttaa tietä kohti opintoja Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Maria Wiik kertoo itse näin: ”Minun isäni oli kauan ollut vuoteen oma ja eräs meillä käynyt vieras oli kerran ohimennen sanonut, että hänen profiilinsa välttämättä olisi piirrettävä, sekä ehdotti Edelfeltiä siihen. Silloin tuumin, että enköhän minäkin voisi sitä tehdä, tartuin kynään ja tulos oli kaikkien mielestä niin isän näköinen, että minut ilman muuta sen jälkeen lähetettiin Taideyhdistyksen piirustuskouluun ja samaan aikaan maalaamaan Severin Falkmanin johdolla.” (Naisten ääni 15.4.1916)

Maria Wiikin äiti sen sijaan oli syntynyt Helsingissä Friedrich Anton Meyerin ja Gustava Juliana Hasseliuksen perheeseen. Meyerit olivat Saksasta Tukholman kautta Suomeen päätynyt sukuhaara. Friedrich Meyerin suku oli kotoisin Saksasta, ja hän oli syntynyt 18. maaliskuuta 1771 Mecklenburgin Dömitzissä. Friedrich Anton Meyer käytti noin vuoteen 1800 juutalaista nimeä Meijer Levin. Maria isoisoisän tiedetään olleen tukholmalainen kauppias Samuel Levin. Marian äidinisä Friedrich valmistui Turun akatemiasta 1799 ja hänestä tuli Turun akatemian saksan kielen opettaja vuonna 1802. Marian isoäiti Gustava Juliana Hasselius kuoli vuonna 1837.

https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=11323

Pariisin aika

Maria Wiik opiskeli Pariisissa ensimmäisen kerran vuosina 1875–1876. Naiset eivät tuolloin päässeet opiskelemaan kuuluisaan opinahjoon, Academie des Beaux – Artsiin, mutta Maria sai opettajakseen ranskalaisen taidemaalarin ja taideopettajan Tony Robert – Fleuryn (1837–1911), Academie Julianissa, niin sanotussa Naisten Studiossa. Tony Fleury oli aikalaisena ennakkoluuloton ja näki mahdollisuuden taidekoulutuksessa myös naisille. Hänen opetukseensa perustamaansa Academie Julianiin päätyivätkin lähes kaikki merkittävät suomalaiset naistaiteilijat tuohon aikaan.

Academie Julianin opettaja, Tony Robert Fleury (1837 – 1911)

Maria Wiikin ensimmäinen oppivuosi jäi lyhyeksi Pariisissa, koska isän terveydentila oli heikentynyt. Niinpä Wiik matkusti Suomeen isänsä kuoleman takia, mutta palasi pian Pariisiin. Tämän toisen Pariisin matkansa hän teki vuosina 1877–1879.  Myöhemmin vuosina 1879–84 sekä 1888-90 hänellä oli Pariisisssa oma ateljee.

Mustaliitutyöt Taideyhdistyksen näyttelyssä 1878

Maria Wiik on tehnyt opettajastaan tiettävästi useammankin muotokuvan, mutta vain yksi säilyneistä on aiemmin tunnistettu. Tämä teos eli  A Portrait of a bearded man, 1877, myös muotokuva samaisesta taideopettajasta, Tony Robert Fleurystä ja niin ikään mustaliitutyö, on myyty Bukowskin kansainvälisessä huutokaupassa 2000 – luvun alkupuolella Ruotsiin.

Maria Wiik. Study of the bearded man 1877. Mustaliitu paperille valkokohotuksin.

Maria Wiik. Opettajan muotokuva 1877. Mustaliitu paperille valkokohotuksin.

Palkittu taiteilija

Vuonna 1878 Maria Wiik palkittiin koulun parhaalla palkinnolla, Prix Julianilla,  saatesanoilla: Paras tulokas. Samana vuonna hän osallistui viidellä mustaliitutyöllä Suomen salongin näyttelyyn, jonka pohjalta aikalainen ja merkittävä taidekriitikko Carl Gustaf Estlander arvioi Maria Wiikin mustaliitumuotokuvat erinomaisiksi. Näistä viidestä mustaliitutyöstä on jäljellä tällä tietoa vain nämä kaksi opettajamuotokuvaa. Kotimaassa Maria Wiik sai myöskin tunnustusta. Vuonna 1885 hän sai Taideyhdistyksen I palkinnon maalauksestaan ”Este” ja saman vuonna kunniamaininnan Helsingin yleisessä taidenäyttelyssä. Vuonna 1900 hän sai Pariisin maailmannäyttelyn pronssimitalin laatumaalauksesta ”Ulos maailmaan”, joka on Helsingissä Ateneumin kokoelmissa.

Maria Wiikin varhaisvaiheen tuotantoa ja aikaa Pariisissa on sanottu hänen parhaimmaksi luomiskaudekseen. Maria Wiik oli ennen kaikkea muotokuvamaalari ja hän kehittyi tunteen ja mallinsa persoonallisuuden välittäjänä ja löysi kasvoista loputtomasti sielukkuutta. ”Nimenomaan ihmiskasvoja tutkimalla neiti Wiik pyrkii sisälle taiteen salaisuuksiin.”, mainitsi kriitikko Helsingfors Dagbladetissa vuonna 1880.

Muotokuvamaalarin taidonnäyte

Nyt tässä vielä listaamattomassa, espoolaisen kulttuuri- ja yrittäjäsuvun kuolinpesästä löytyneestä ja yksityisomistuksessa olevassa Opettajan muotokuvassa, Maria Wiik on taltioinut juuri itselleen tärkeän opettajan sielunmaiseman. Se heijastuu mallin silmistä ja kaipaavasta katseesta. Kasvoista huokuu kristillinen kärsimys ja uhrautuminen. Täydellinen antautuminen elämän lainalaisuuksien edessä. Maria Wiikhän palasi opintojen pariin isän menehtymisen jälkeen ja mieleen nousee ajatus, että taiteilijatar on siirtänyt opettajansa kasvoihin jotain siitä kokemuksesta, jonka kesällä Suomessa koki. Isänsä silmät tyhjyyden ja tuntemattomuuden edessä. Katseen täydellinen avuttomuus ja voimattomuus, suuren tuntemattoman katsoessa silmästä silmään. Attribuutteina silmien katseesta voi löytää samankaltaista läpinäkyvyyttä ja pohjattomuutta, sielukkuutta juurikin, kuten tässä artikkelin kuvituksena olevassa omakuvassaan.

Vaikka kultakauden taiteilijoita ja sen ajan taidetta ei voida enää määrällisesti lisätä, on hienoa, että Maria Wiikin ja Helene Scherfbeckin kaltaisten taiteilijoiden aiemmin tuntemattomia töitä nousee vielä nykyäänkin julkisuuteen. Paljon on yksityisomistuksissa ja ehkäpä vielä tunnistamattomina kotien seinillä. Siitäkin huolimatta, että itsekriittisyydestäänkin tunnettu Maria Wiik kertoo Naisten Äänen haastattelussa 15.4.1916 näin: ” Olen jo kerran ollut hävittämäisilläni tämän kuvan ja siksi sen alaosasta on revitty liuska, mutta se sai sitten jäädä. Muuten minulla kyllä on tapana aina jonkun ajan kuluttua hävittää vanhoja luonnoksia ja harjoitelmia, kun niitä kokoontuu liika paljon tuohon konttoriin, jota siivojani kutsuu varastohuoneekseen.”