Joulun alla syntyi ajatus vilkaista jälleen Nurmeksen kirkonkirjoja. Oli herännyt kiinnostus Gröhnien vaiheisiin, ja vieläpä viimeisen 4 – 5 polven taakse eli historioitsijan näkökulmasta aivan lähimenneisyyteen. Mutta eipä aikaakaan, niin huomasin seikkailevani Kiteen ensimmäisen luterilaisen kirkkoherran mukana  1600-luvun erämaaseurakunnassa.  Sielunpaimen Yrjö Pietarinpoika Wallius (kuoli vuonna 1675 Kiteen Suorlahdessa),   osoittautui myös Juuan Paalasmaan Gröhnien esi-isäksi.  Gröhnien sukuun tuli  nimittäin miniäksi Justina Christina Hendricsdotter Wallia (s.1748), joka oli Kiteen kirkkoherran pojanpojan pojantytär. Justinassa virtasi myös toisen kirkkoherrasuvun verenperintö.  Hänen äitinsä oli Clara Laurintytär Bergman Hallitius s. 1675. Claran isä toimi kuolemaansa saakka Pielisjärven kirkkoherrana.

Justina oli molempien vanhempiensa puoleltä papistoa.  Horisontissa siintävän, Kirkastusvuoreksikin nimetyn Nälkömäen vaaran laella pidetyt suurseurat ja 1800 – luvun alkupuolella virinnyt herännäisyys,  saattoivat hyvin vetää Gröhnejäkin puoleensa. Kiinnostuksen kohteeksi nousi kuitenkin tällä kertaa muutama elämäntarina  hieman myöhemmältä ajalta.  Heikin, Iisakin, Anna Katariinan ja Erkin avulla syntyy kuvaa siitä, millaista oli elämä Pielisen rannoilla nälkävuosina ja niiden jälkeen.

Maisema Kolilta, 1930. Eero Järnefelt, Kuopion taidemuseo.

ELÄMÄÄ PIELISEN RANNOILLA NÄLKÄVUOSINA JA SEN  JÄLKEEN

KUOKKASTENKOSKI

Kuokkastenkoski on Valtimonjoen reitin vesistön suussa oleva koski Nurmeksessa. Kosken kautta vedet purkautuvat Pielisen Kuokkastenjärveen. Kosken pituus on 350 m, putouskorkeus 8,9 m sekä keskivirtaama MQ 15 m³/s ja suurin virtaama 165 m³/s. Kosken voimaa on hyödynnetty jo pitkään. Vuonna 1962 siihen rakennettiin voimalaitos (uudistettu 1989), jota ylläpitää Nurmeksen Sähkö Oy.

Kuokkastenkosken saha

Kuokkastenkosken ensimmäinen teollisuuslaitos, saha, valmistui 1840 Alanivaan, jossa alettiin sahata tukkipuita koti- ja ulkomaan markkinoille. Sahan sijainti koskessa oli siihen aikaan välttämätöntä, mutta jo muutaman vuoden kuluessa ongelmaksi koitui valmiin tavaran kuljetus. Tukkien uitto eteenpäin Pielisen yli ja jokia pitkin Joensuuhun sahalle oli huomattavasti halvempaa, kuin valmiin sahatavaran lastaus ensin veneisiin, niillä Kaltimoon ja sieltä talvisin hevosilla edelleen Joensuuhun. Alussa useita kymmeniä työllistänyt ja ympäri vuoden toiminut saha joutui kilpailutilanteen vuoksi seisottamaan toimintaansa osan vuodesta. Pisimmillään saha oli kokonaan seisonnassa vuodesta 1854 vuoteen 1856, koska Venäjän vienti vaikeutui itämaisen sodan tähden ja oli ongelmallista vielä sen jälkeenkin. Kilpailu Joensuun sahojen kanssa kiristyi ja lopulta Antti Juhana Mustonen Joensuusta osti sahan 1861 ja siirsi sen toiminnan Pielisjoen alajuoksun Utrankoskeen, Utraan.

Kuokkastenkosken ruukki

Joensuulainen suurliikemies Antti Juhana Mustonen rakensi Kuokkastenkoskelle rautatehtaan, joka valmistui 1877. Rautatehtaan (ruukin) raaka-aineena käytettiin lähiseudun järvien järvimalmia, josta tehtiin harkkorautaa masuunissa pasuttamalla. Tehdas tarvitsi paljon puuta masuunin tarvitseman hiilen takia, ja lähimetsät hakattiinkin aukeiksi. Rautatehdas työllisti paljon väkeä, ja rautatehtaan ympärille syntyi nopeassa tahdissa myös muuta teollisuutta, kuten saha, mylly, meijeri, sähköhuone, kalkkimylly, höyläämö, tärpättitehdas, tiiliruukki, kaksi lotjaveistämöä ja laivankorjaustelakka. Ruukin alueelle syntyi noin 500 ihmistä käsittävä yhdyskunta monine rakennuksineen.

Sahan ja rautatehtaan toiminta menestyi vaihtelevasti, mutta vuonna 1903 Kuokkastenkosken teollisuuslaitokset menivät konkurssiin ja joutuivat Pankakoski Oy:lle. Toiminta jatkui vuoteen 1908, jolloin rautatehdas lopetettiin ja masuuni purettiin. Gutzeit-yhtiö jatkoi sahan toimintaa 1920-luvulle saakka, ja myllyn toiminta jatkui vielä siitäkin pidemmälle. Nykyään teollisuudesta on näkyvissä enää betoniset perustukset, herrasväen pytinki eli hovi kosken rannalla, sekä työnjohtajan talo, joka on kunnostettu vuonna 1978 Nurmeksen seurakunnan käyttöön.

Uittomiehiä Kuokkastenkoskella. Nurmeksen museo.

ERIK HAKKARAINEN s. 27.7.1885, Nurmes, Rekola

HEVOSMIES JA MYLLÄRI

Erik Hakkarainen syntyi heinäkuussa 1887 Nurmeksen kylässä. Syntymäpaikaksi on merkitty Nurmes nro 10 eli Rekula. Rekulan tila sijaitsi 1800-luvun lopulla nykyisen Porokylän tuntumassa ja on nykyisin kartalla näkyvä kaupunginosa, joka lounaasta rajoittuu Rekulanlampeen.

Rekulan kaupunginosa nykyään. Paikkatietoikkuna.

Tilan päärakennus on sijainnut aivan lammen rannalla. Se on ollut kookas, todennäköisesti kaksitupainen rakennus, jossa toisessa päässä on ollut työväen tupa. Kuvan perusteella pihapiirissä on ollut 1920-luvulla ainakin yksi aittarakennus vellikelloineen sekä maakellari.

Erkin synnyinperheen vaiheista ei löytynyt paljoa tietoa, koska osa kirjoista puuttuu tuolta ajalta.  Edellisestä sukupolvesta eli Erikin isovanhemmista löytyy sentään jotain. Lastenkirjasta 1854-1877 (sivu 826 – 827)  nähdään Johan Hakkaraisen ja Lena Parviaisen katras. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi 7 lasta. Johan 1845, Antti 1848, joka myöhemmin Erkin isä, Erik 1853, Matti 1856, Tuomas Edvard 1859, ja tyttäret Stina Lovisa 1861 ja Ida 1864- Perhe asuttaa tuolloin taloa Nurmes nro 7 Kuittila. Tila näyttäisi edelleen olevan elinvoimainen lypsy – ja karjatila Nurmeksen Jokikylässä.

Rekulan talo 1920 – luvulla Nurmeksen Porokylässä, valokuva O. Linnoila, Nurmeksen museo

Nurmes lastenkirja 1853-1877 (TK1362_II)  Sivu 826-827 Nurmis 7 ; SSHY

Joensuulainen suurliikemies Antti Juhana Mustonen siis rakentaa Kuokkastenkoskelle rautatehtaan, joka valmistuu 1877.  Rautatehdas paisuu kokonaiseksi ruukkialueeksi, joka käsittää pian 500 työntekijää. Työntekijöitä tarvitaan sahalle, myllyyn, meijeriin, höyläämöön, tärpättitehtaalle ja tiiliruukkiin. Olipa alueella vielä kaksi lotjaveistämöä sekä laivankorjaustelakka. Monenlaista kädentaitoa siis vaadittiin ja vaalittiin. Sinne myös Erik Hakkarainen suuntaa.

Kirkonkirjoista löytyy uutteralle työmiehelle monta määritelmää. Milloin hänet mainitaan mökkiläisenä tai mäkitupalaisena, milloin työmiehenä, hevosmiehenä tai myllärinä. On varsin todennäköistä, että Erkki paineli jo nuorena miehenä ruukkialueelle ja siellä myllylle töihin. Nurmeksen museon arkistoista ja tallenteista löytyy mielenkiintoinen katkelma, jossa mylläriä muistellaan.

” Mylly, sähkölaitos ja saha sijaitsivat samassa rakennuksessa. Myllyn ympärillä oli jatkuvasti hevosia. Ensimmäiset isännät saapuivat odottamaan jo puolenyön aikaan, että saisivat jauhattaa viljansa. Jossain vaiheessa myllärinä oli hyvin vahva mies, joka saattoi nostaa satakiloisen jauhosäkin kuin ei mitään. Hänet kutsuttiin apuun, kun oja-auraa täytyi pitää paikallaan, että sen sai kytketyksi traktoriin. ”

Liekö kyseessä Erkki Hakkarainen. Hevosmieheksi myös mainittu. Myllyn edessä oli paljon hevosia museon katkelman mukaan. Ehkäpä siinä myllyllä työskennellessään yhdistyivät Erkki Hakkaraisen parhaat ominaisuudet. Vahvuus ja hevostenkäsittelytaito.

Asujaimistokseen, vakiintui Kuokkastenkosken Jokikylässä sijaitseva mökki ja Erkin ollessa 28 – vuotias, morsian löytyy naapuripitäjästä. Pielisjärven seurakunnasta Nurmekseen, muuttaa muuttokirjan päivämäärällä 30.10.1913,  Anna Katariina Gröhn. Häitä juhlitaan jo heti tasan kuukauden päästä 30.11.1913 ja siitä 9 kuukauden päästä päästäänkin jo viettämään ensimmäisen lapsen kastejuhlaa. Kaikki käy kuin elokuvissa. On siis oletettavaa, että morsian oli käyty katsastamassa jo aiemmin, ja kun naimapäätös oli tehty, niin muutto tapahtui rivakasti sen jälkeen.

Tytär Helmi Esteri Hakkarainen  syntyy 11.8.1914, mutta nuoripari kohtaa suuren surun, kun lapsi menehtyy alle vuoden ikäisenä 15.6.1915. Tästä surullisesta tapahtumasta kuluu jälleen yhdeksän kuukautta ja päivän valon näkee poika Heikki Emil Hakkarainen 5.3.1916. Hän saa veljen Erkki Eeliksen 15.3.1918. Hän syntyy itsenäiseen Suomeen. Tämän jälkeen perhe kasvaa vielä kahdella tyttärellä, Anelmalla ja Lainalla.

Rauhallista eloa riittää Kuokkastenkoskella tämän jälkeen pitkään, kunnes vasta keski-iän kynnyksellä elelevä mylläri sairastuu. Taudinluonnetta on sinänsä vaikea päätellä. Tiedämme, että se on ollut pitkäkestoinen. Kirkonkirjoihin kuolinsyyksi on merkitty aivotauti. Elokuussa 1934 saadaan sanomalehti Karjalaisesta lukea seuraava uutinen:

”Nurmeksessa Kuokkastenkoskella vaipui pitkällisen sairauden jälkeen tk:n 9 p:nä kuolonuneen hevosmies Eerik Hakkarainen 49 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt 27 p:nä heinäk. 1885. Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Anna Katariina, o.s. Gröhn, 2 poikaa ja 2 tytärtä.”

Väkivahva jättiläinen oli kohdannut voittajansa.

Karjalainen 11.8.1934 / Kuolleita

ANNA KATARIINA GRÖHN, s. 12.5.1887 Pielisjärvi, Kylänlahti

TYÖMIEHEN LESKI

Anna Katariina Gröhn syntyy toukokuussa 1887, kahdeksan lapsisen perheen kolmantena lapsena, Pielisjärven Kylänlahdella.  Isä Heikki Gröhn, on alkuun loinen, myöhemmin mäkitupalainen ja äiti Anna Stiina Honkanen on piika, mutta talollisen tytär Pielisjärven Varpasesta. Äidin puolelta Anna Katariina kuuluu jo monessa polvessa talollisiin, maat ja mannut ovat sijainneet  ikiaikoja Pielisen rannoilla, Korisevalla, Viensuussa, Lieksassa. Hyvinvointia on riittänyt ja perheet ovat olleet suuria. Anna Katariinan äiti Anna Stina Honkonen on äitinsä puolelta Turusia (molemmat vanhemmat) ja isänsä puolelta sekä Honkosia että Kettusia, Pielisjärven Ruosmalta.  Isä Heikki Iisakinpoika Gröhn on noissa oloissa tehnyt ns. hyvän naimakaupan. Kotivävyksi asti hän ei kuitenkaan yltänyt, mutta saattoi saada maata jalkojensa alle naimalla talollisen tyttären. Vihittäessä hänet nimittäin mainitaan jo torpparina.

Anna Katariina Heikintytär Gröhn vihitään Erik Hakkaraisen kanssa 30.11.1913. Erik on kotoisin Pielisjärven Kylänkahdelta, pienestä torpasta. Hän on isänsä ja isoisänsä kautta osana suurta Gröhnien sukulinjaa, joka juontaa juurensa Juukan Paalasmaan saareen. Suvun historia ulottuu Suomen asutushistorian käännekohtiin. Pohjois-Karjala asutettiin Kustaa Vaasan toimesta lupaamalla verovapaus viideksi vuodeksi ja näin houkuteltiin asukkaita jo ahtaaksi käyneistä mm. Savon pitäjistä.  Näihin tulijoihin kuuluvat myös Gröhnit ja siellä yhtenä vanhimpana tulokkaana Olof Gröhn 1748, jota myös Röniksi kutsuttiin.  Henrik Gröhnin isä Iisak Gröhn oli nyt päättänyt jättää Paalasmaan ja siirtyä Pielisen vastarannalle Kylänlahteen. Iisakki ei ollut vanhin poika, siinä saattoi olla syy lähtöön. Gröhnit olivat tuossa vaiheessa kuitenkin talollisia, Heikin ja Iisakin esi-isät kun olivat kulkeneet Paalasmaan saaressa, Vuokon kylässä, omistamillaan tiluksilla, vähintään jo 1700-luvun alkupuolelta lähtien.

Anna Katariina jää Erkki Hakkaraisen menehdyttyä leskeksi ja kolme vuotta myöhemmin juhlii näyttävästi 50 – vuotispäiviään. Merkkipäiväilmoituksia julkaistaan niin paikallis- kuin maakuntalehdissä, jopa Helsingin Sanomissa asti. Anna Katariina kuolee 62 – vuotiaana tammikuun pakkasilla vuonna 1950. Hänet lienee haudattu Nurmekseen.

Pohjois-Karjala ja Karjalan Maa -lehdissä 11.5.1937  sekä jopa Helsingin Sanomissa 12.5.1937 (nro 125) on ilmoitus: ”50 vuotta täyttää tk. 12 pnä työmiehen leski Anna Katariina Hakkarainen os. Gröhn Nurmeksen Kuokkastenkoskella.”

IISAK GRÖHN s. 12.1.1830 Juuka, Paalasmaa

TORPPARI

Anna Katariinan tuleva isäukko, nuorimies Iisakki Gröhn oli saanut Kylänlahdesta torpparin paikan, joka vauhdittaa Paalasmaalta lähtöä.  Vaimona häärii Siiri Nykänen, Pielisjärven Viensuussa vuonna 1828 syntynyt piika. Elämä ei varmaankaan ole mitään ruusuilla tanssimista, mihin ehkä Paalasmaan vanhalla sukutilalla oli totuttu. Iisakin ja Siirin perheeseen syntyy Heikki pojan lisäksi ainakin 4 muuta lasta vuosien 1859–1869 välillä.  Vain kymmenessä vuodessa. Samaan aikaan Suomeen vyöryy valtava nälänhätä, niin sanotut suuret nälkävuodet.

Noina suurina katovuosina 1866–1868, Suomessa kuolee noin 150 000 ihmistä nälkään. Tuon lisäksi nälkä ja kulkutaudit, jotka tarttuivat aliravittuihin muita herkemmin, tappavat kaiken päälle  200 000 henkeä lisää.

Iisakki perheineen kohtaa nopeasti todellisen kurjuuden.

Roudasta rospuuttoon

Asiat etenevät nopeasti. Vuonna 1862, Anna Katariinan isän, Heikki Iisakinpojan syntyessä, Suomessa koetaan ensimmäinen huono sato. Pohjanmaalla ja Savosta lähteneet nälkiintyneet kerjäläislaumat saavat ruokaa Etelä- ja Keski-Suomesta, joissa vielä on noussut edes jotain maasta. Tilanne pahenee vuosi vuodelta. Vuonna 1866 sataa jatkuvasti, jolloin perunat ja vihannekset mätänevät peltoon. Syysvilja kylvetään epäedullisissa olosuhteissa ja sen lisäksi talvesta tulee ankara. Suomessa on paksu lumipeite pitkälle kesään. Hädin tuskin ehtii vilja itämään ja varteen asti, kun elokuussa tulee jo ensimmäinen halla. Syyskuussa pakkaset vievät lopulta koko sadon.

Torpparin perheessä nähdään varmasti nälkää. Samaan aikaan lapsiluku lisääntyy ja ruokittavia suita on aina vaan enemmän. Vuonna 1868 nälänhätä on pahimmillaan. Perheonni kukoistaa nälästä huolimatta ja  vuonna 1869 syntyy Iisakille ja Siirille vielä poika Mikko. Perhe selviää  ja Iisakki elää ajan oloissa poikkeuksellisen pitkään, 76-vuotiaaksi asti. Hän ehtii olla 17 vuotta leskenä.

HEIKKI IISAKINPOIKA GRÖHN s. 12.5.1862, Pielisjärvi, Kylänlahti

LOINEN

”Kylänlahti on noin 120 asukkaan kylä Lieksassa. Lieksan keskustaan on matkaa 15 km, Nurmekseen 43 km ja Joensuuhun 108 km. Kylä sijaitsee Viekijärven rannan läheisyydessä. Kylänlahden halki kulkee vanha tie Lieksasta Nurmekseen. Ennen vuoden 1973 kuntaliitosta Kylänlahti oli osa Pielisjärven kuntaa.”

Heikki Iisakinpojan elämän alkutaival torpparin poikana ei ollut helppo. Todennäköisesti nälkä kouri jo varhain suolistossa. Ruoka loppui kaikkien suomalaisten pöydästä pojan ollessa 4-vuotias. Pahimpia kärsijöitä oli juuri Kuopion läänin alueet.  Viljaa ei riittänyt siemenviljaksi asti ja karjaa jouduttiin teurastamaan ruoaksi, kunnes viimeinen lypsävä oli syöty. Eipä elukoille olisi riittänyt rehuakaan.

En tiedä menettääkö Iisakki-isä torppansa näissä kauheuksissa vai mitä tapahtuu, mutta Heikki poika joutuu tienpäälle. Loinen, joksi Heikki mainitaan kirkonkirjoissa, tarkoittaa maatalousyhteiskunnassa sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa. Loinen ei omistanut asuntoansa, vaan majaili ja eli työnantajansa tiloissa. Tähän tilattomien joukkoon kuuluivat myös torpparit eli vuokraviljelijät, mäkitupalaiset sekä maaseudun palkkatyöläisinä toimivat itselliset, muonamiehet ja loiset. Torppareilla sentään oli oma tupa, vaikkakin vuokramaalla. Mäkitupalaisella vain tönö ja sen vieressä pieni maatilkku. Muonamiehet asuivat tuvan nurkassa ja saivat ruokaa työn edestä, loiset olivat ohikulkumatkalla. He olivat tilapäistyövoimaa, jotka tekivät töitä usealle talolle ja yöpyivät milloin missäkin.

Heikki Gröhn siis on loinen, sen jälkeen hetken mäkitupalainen, kunnes vihitään Anna Katariinan kanssa ja siitä alkaen torppari. Kulku on varsin luonnollinen. Loiset olivat tietenkin pääsääntöisesti yksineläjiä, jotka avioiduttuaan muuttuivat statukseltaan muonamiehiksi (asui muualla mutta oli talon ruuissa) tai mäkitupalaisiksi (jos saivat oman mökin). Joskus koko perhe saattoi olla loisen asemassa. Tällöin he asuivat isäntätalon tuvan nurkassa, saunassa, leivin pakarissa tai vastaavassa tilapäismajapaikassa. He tekivät taloon töitä sopivassa määrin elantonsa ja asumisensa edestä. Katovuosina he yrittivät pysyä hengissä kerjäämällä.

Tätä taustaa vasten ymmärtää, että ihmisen selviytyminen oli jatkuvaa taistelua ja hyöty oli otettava sieltä, mistä sen kulloinkin sai. Etenkin, kun Heikki Gröhnin lapsikatras oli suurilukuinen. Anna Katariinan lisäksi perheeseen kuului 7 muuta lasta. Elämä oli julmaa monella tavalla. Lapsista kolme kuolee lapsena, 2 tytärtä 5-vuotiaina ja yksi tytär 8-vuotiaana. Ruoka jaettiin jäljelle jäävien kesken ja se vahvisti loppuja.

Köyhyys kulki Gröhnin mukana, kuin olkapäällä istuva piru.

Vuonna 1931 tapahtuu jotain. Työmies Heikki Gröhn tarvitsee jotain, johon hänellä ei ole varaa. Tarpeiden kohde ei selviä, mutta Heikki tietää, että sen saa Partalanmäen Osuusliikkeestä. Näin ollen Heikki päättää lähteä sen hakemaan. Partalanmäki sijaitsee Kylänlahdesta katsoen kaakkoon, noin vajaan 10 kilometrin päässä. Sinne on helppo osata seuraamalla rautatietä, joka ohittaa sekä Kylänlahden kyläkeskuksen että Partalanmäen asemat. Toki maantiekin menee. Osuusliikkeen kauppiaalle naapurikylän poika esittelee itsensä nimellä Antti Turunen ja pyytää saada velaksi 137 markan ostoksen. Kauppa onnistuu. Tämä tapahtuu 10 päivä toukokuuta 1931.

Helppo hankinta innostaa miettimään seuraavaa siirtoa. Josko akti onnistuisi toisenkin kerran. Paljon olisi hankittavaa. Nythän luottokelpoisuuskin on todettu. Heikki lähtee asioille uudestaan.  Pahaksi onneksi osuusliikkeeseen sattuu tällä kertaa Heikin tuttuja juuri, kun asioita tiskillä hoidetaan. Nämä ”oman kylän miehet” todennäköiset lyövät selkään iloisesti tervehtien kysyäkseen kuulumisia:  ”Päevee Rööni! Mitäpä Heikki?” Antti Turusena esiintynyt Heikki on sillä hetkellä pulassa. Kauppiaan Antti Turusena pitämä kaupantekijä joutuu luopumaan roolistaan ja jää touhuistaan kiinni. Myymälänhoitaja soittaa virkavallan paikalle ja Heikki Gröhn pidätetään. Häntä syytetään myöhemmin petoksesta.

”Työmies Heikki Gröhn Pielisjärven pitäjän Kylänlahden kylästä tai Lieksasta tk 10 pnä Pielisjärven Yl. Osuusliikeen Partolanmäen myymälästä 138 mkn arwosta tawaraa welaksi ilmoittaen nimekseen Antti Turunen. Petos tuli ilmi tk. 23 pvnä Gröhnin yrittäessä jatkaa kaupantekoaan alkamallaan tavalla. Mutta myymälään sattuneen henkilöt tunsivat Gröhnin ja ilmoittivat myymälänhoitajalle tämän oikean nimen, joka puolestaan ilmoitti asian wiranomaisille. Gröhn pidätettiin ja tullaan häntä syyttämään petoksesta.”

–

Lieksan sanomat 1931 / 1.5.1931 NO16. Kansallisarkiston digitaaliset arkistot