Porthanin jalanjäljillä

H.G. Porthanin kotiinpaluu

Meneillään on tervetullut  inventaario, joka lankeaa yleensä vasta sitten, kun ihminen lähtee liikuttamaan kotiansa paikasta toiseen. Minulla arkielämä ja  paikkakunta vaihtuu lähemmäksi lapsia ja lapsenlapsia. Mukaan nappaan kyllä täältä Lohjalta yhden  tyttären perheineen. Viitasaarellekin kovasti olisi houkuteltu, mutta toistaiseksi on tyydyttävä siihen, että kesäisin saan ihailla Keiteleen ja Koliman tyyntä pintaa. Liityn siten siihen laajaan ihmisjoukkoon, jolla on ainainen kaipuu niiden rannoille. Ihminen voi lähteä Viitasaarelta, mutta Viitasaari ei koskaan ihmisestä. Tämä kokemuksen on aikojen saatossa jakanut moni kulkija. Yksi tunnetuimmista on itse Henrik Gabriel Porthan, Suomen historian isä.

hgp kuva

Henrik Gabriel Porthan 

Henrik Gabriel Porthan syntyi Viitasaarella,   ” tuolla köyhässä sydänmaaseudun pitäjässä, jossa pedot kuleksivat repimässä mökkiläisten lehmiä” ,  marraskuun rospuuttoihin vuonna 1739. Hänen elämäntarinansa on monelle tuttu. Isä toimi Viitasaaren kirkkoherrana ja äiti oli tunnettuun länsisuomalaiseen sivistys- ja yliopistosukuun kuuluva Christina Juslenia.  Henrik oli neljälapsisen sisarusparven vanhin. Perhe hajosi jo varhain kirkkoherra Sigfrid Porthanin sairastuttua ja perheen pojat  sijoitettiin äidin sukulaisten hoiviin. Henrik päätyi Pohjanmaalle enonsa, Kruunupyyn kirkkoherra Gustaf (Kustaa) Jusleniuksen huollettavaksi ja  kaksi vuotta nuorempi veli Turkuun, toisen enon, hovioikeudenneuvos Pehr Juslenin huomaan. Tästä vaikeasta alusta huolimatta, pojat menestyivät elämässään ja jättivät jälkensä Suomen historiaan.

H.G. Porthan oli runousopin lehtori ja innokas kansanperinteen kerääjä.  Ajalle tyyppillinen ylimielisyys ja sortamishalu rahvasta kohtaan ei tarttunut Porthaniin vaan hän näki kansan syvissä riveissä jotain alkuperäistä ja tutkimisen arvoista.  Kansan suussa pyörivä sananlaskujen ja kansanrunouden riimittelevä perinne ja puheenparsi oli saanut  Porthanin huomion ja hän  ryhtyikin  innokkaasti laatimaan asiasta tutkimusta. Pitkät ja vaivalloiset aineistonkeruumatkat suuntautuivat nimenomaan Viitasaarelle, jossa isä, äiti ja isoäiti vielä elivät.  Näiltä kesämatkoilta kertyi aineisto,  viisiosainen De Poësi Fennica, jota pidetään suomalaisuuden tutkimuksen kulmakivenä.

Viitasaarella vietty aika

Millaisia nuo matkat sitten olivat? Porthanin isoäiti Maria Harneskjiöld eli elämänsä loppuun asti Keihärin talossa kosken partaalla. Hän nukkui vanhuuteen keskellä kauneinta kesää 1766. Isoäiti on saattanut olla hyvinkin läheinen henkilö ja menetys on ollut ehkä raskas. Voin kuvitella, että Porthan on juuri silloin ollut kesää viettämässä Keihärissä.  Kosken kuohuvia aaltoja katselleessaan on  kirkastunut suomalaisuuden olemus ja maan ainutlaatuinen kauneus. Tiedetään, että hänen kansankieltä tuntema kiinnostus juontuu varhaislapsuudestaan ja sukujuuristaan. Hän oli ” näet syntynyt pitäjässä, jossa kansan tavat olivat alkuperäiset ja viljelystapa sekä vanhat runot herättivät huomiota”. Välittömät kokemukset, joita Porthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoillaan  kertyivät,  synnyttivät hänessä varmasti vilkkaan ja välittömän tiedon kansasta. Tämä tieto kypsyi ja jalostui väitöskirjasarjassa, joka julkaistiin vuosien 1766 – 1778 välillä.

Lehtorinvirka talvisaikaan Turun yliopistossa piti professorin paikoillaan, mutta Porthanille tuttu pappispiiri toimitti kuulemaansa  kansanperinnettä kirjeitse Turkuun. Kun kevätlukukausi oli saatu päätökseen oli aika pakata laukut ja lähteä.  Pitkän talven jälkeen on ollut riemuisaa toimittaa lähtöä, lähtöhetkeen ja matkan tekoon on liittynyt suuria tunteita. Vilkaistaanpa, miten matka taittui.

Matkan tekoa

Lukuvuosi on päättynyt. Puistot Auran rannoilla ja Tuomiokirkon ympärillä ovat saaneet lehtikatteensa, vaahterat ovat kukkineet ja sireenit levittävät lyhytaikaista väriloistoaan lankkuaitojen ylitse. Päivä paistaa. Herra professori Porthanin pihalla on poikkeuksellista liikettä, jo aamuvarhaisella. Piikkiön talonpoika, joka jo on kylvänyt viljansa ja herneensä ja uskaltautunut kokeilemaan epäilyttävää juurikasvia, perunaa, katselee kuormaa ajaessaan uteliaana turkulaisen herran hevosta ja kiesejä,  joiden kimpussa renki ja emännöitsijä näyttävät häärivän. Matka-arkkuja kiinnitetään rattaille. Niissä on vaatetavaran lisäksi paljon muutakin tärkeää. Kirjoja, papereita, karttoja, kirjoitusvälineitä. Matkaviittaan ja hattuun sonnustautunut herra itse astuu tyynenä portailta pihalle ja kiipeää kieseihin.

Hevonen lähtee verkkaista alkuvauhtia hölköttelemään kohti Hämeen tullia ja Hämeen härkätietä. Vapautuneissa ja iloisissa mietteissään istuva matkustaja antaa mielijohteiden tulla ja mennä. Tässä istun taas, hän ajattelee, matkan määränä on Viitasaari, synnyinseutu, josta elämän tuulet minut poikasena karkoittivat. Koko laaja Ruotsin valtakunta on minulle avoinna ja Eurooppakin kutsuu. Joka talvi suunnittelen noita oikeastaan välttämättömiä matkoja maailmalle, mutta kun kevät tulee, kokoan kamppeeni ja matkustan Viitasaarelle! Mutta kaipaahan Tuneldin maantiede tarkistusta, joita kukaan muu ei nähtävästi viitsi kerätä. Ja siellä savupirtissä Konginkankaalla on vanha runonlaulaja, jolta voin vielä hiukan ammentaa. Hatanpäässä ja Suodenniemellä olen luvannut käydä. Työt odottavat joka käänteessä.

Lakeat maisemat ovat tuttua Varsinais-Suomea. Porthan näkee verkkaan ajessaan kaiken. Nurmiheinä on päässyt hyvään alkuun, kumma kyllä, vaikka kevät tuli myöhään ja pahaa pelättiin. Rukiinoras näyttää lupaavalta. Maantiessä on roudan jättämiä kuoppia, joihin kiesien pyörät väliin vajoavat. Vanhat kivikirkot näyttävät tervehtivän kulkijaa kuin parasta asiantuntijaa. Majataloista ja niiden vaillinaisita mukavuuksista ei koidu haittaa,  sillä yövytään pappiloissa. Rovasti on monen tuttu, entinen opintotoveri tai kasvavien lasten opettaja. Parasta talon antia tuodaan pöytään ja mukava vuode vieraskamarissa odottaa vaeltajaa. Sinne Porthan vaipuu nautittuaan ensin ruustinnan parhaista herkuista ja viineistä.

Matka jatkuu. Jylhät Päijänteen rannat ovat vihdoin matkustajan silmissä. Hän tekee muistiinpanojaan, haastattelee kalastajia ja saa heiltä tarkkoja tietoja saaliista. Yhä mahtavammiksi, vaaraisemmiksi muuttuvat  maisemat. Ruissalon tammilehdoista on saavuttu havupuun karuun maahan. Tie kiipeää harjanteelle, vähäiset lammensilmät vilkkuvat syvältä rotkoista, aukeat ulapat siintävät. Keitele leviää matkustajan silmien eteen. Hän on jälleen kotona, Tämä on Suomea, kotimaata!

Kevät on juhlien aikaa!

Perjantai 4.4.2014 aukeaa aurinkoisena ja kuulaana kevätpäivänä täällä Lohjalla. Bloggaajan matkamittariin kääntyy tänään jälleen uusi numero.  Otan sen samalla  riemulla vastaan, kuin Porthan Kalaniemeltä aukeavan horisontin.  Korkealtahan näkee kauaksi.

 

Kommentit (2 kpl)

  • Kari Melleri

    Isoäitini Hyytisen suvusta lähti koulutielle Juho Hyytinen (s 1736 Lappajärvellä), joka sai koulut käydessään nimekseen Johan Hydenius. Teräväpäinen poika, jonka Lappajärven kappalainen toimitti Vaasan triviaalikouluun ja sitten ylioppilaaksi Turkuun. Hankki opiskelurahoja olemalla lasten kotiopettajana. Hänet vihittiin papiksi 1763 ja fil. maisteriksi 1766. Johanin pro exercitio väitöskirja tehtiin silloin 22-vuotiaalle dosentille Henrik Porthanille, jonka ensimmäinen ohjaus tämä opinnäyte oli. Työn nimi oli ”Revelationi quid debeat philosophia nostra, paucis exponentis pars posterior”.
    Oheinen teksti tuli vastaani tehdessäni omia tutkimuksiani. Matrikkelista sen löytää myös alkuperäisenä.

  • Olavi Nieminen

    Olin 68-80 Lohjan 1. kanttori ja mus. johtaja, 80-88 olin Lohjan kaup. ork. kap.mest. ja nykyään olen Porin Palmgren-konservatorion reht. emeritus ja teen mm. sukututkimusta.
    Nimeni pitäisi olla Multia (Multianiemi) tai Vehkoo. Nimi 1800-luvulla muutettiin kun kotitalo muuttui, jopa niin että veljekset saivat eri sukunimet.
    Kuhmolainen äitini suku Ahtonen säilytti nimensä koko ajan.
    Länsisuomalaiset olivat nimiensä suhteen heikoilla.
    Opiskelukavereitani oli mm. Vesterisen tyttö Viitasaarelta.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*