Kuten kaikki Yle TV2:n We Want More -uutuussarjan Don Huonot -jakson katsoneet tietävät, oli bändillä huono meininki vuonna 2002.

Dokkarissa paljastetaan, kuinka syyskuussa 2002 Jyväskylässä basisti Jukka Puurulan mitta lopulta täyttyi solisti Kalle Aholan ja kitaristi Kie Von Herzenin sapelien kalisteluun. Lutakon lavalla oli nähty tiistaina 24.9. taisteluparin mittelö, jonka takia Puurula päätti seuraavana aamuna vetää pataan ensimmäisenä hotellin ovesta ulos tulevaa herraa, olipa kyseessä sitten Ahola tai Von Hertzen.

Olin keikalla paikalla ja kirjoitin siitä jutun.

Julkaistakoon se nostalgiasyistä uudelleen tuossa alla. Tältä se näytti yleisöstä käsin lähes päivälleen 12 vuotta sitten.

Don Huonot tiistai-tunnelmissa (Keskisuomalainen 26.9.2002)

Juho Hämäläinen

Helsinkiläinen Don Huonot on aina puhunut haastatteluissa varsin avoimesti orkesterin sisällä vallitsevista jännitteistä. Perfektionisteina tunnettujen muusikoiden egot ovat kolisseet uutta luodessa välillä kovastikin. Pitkän levytystauon jälkeen tien päälle palannut Don Huonot pysähtyi Don Huonot -albumin julkaisukiertueella tiistaina Jyväskylän Tanssisali Lutakossa tarjoten näytteen juuri tästä puolestaan.

Syksyinen tiistai ei ole helpoin päivä riehakkaan rock-juhlan lietsomiseen, ja tämän oli varmasti huomannut myös illan yhtye. Seesteissävyisellä Sydänpuu – Lentohiekkaa – Keltainen Satama -Näkymättömään kaupunkiin – uutuussuoralla alkanut keikka starttasi hieman vaisusti. Aivan kuin sekä yleisö, että yhtye maistelisivat, että uskaltaako tiistaina edes rokata? Kuin tilannetta korostaakseen vokalisti Kalle Ahola pysyi kappaleiden välissä vielä vaiti.

Viidentenä numerona esitetty Don Huonot -bravuuri Seireeni vapautti lopulta tunnelman kuin kanan päästään erottava kirves, sen verran suuri kontrasti sen kiivaassa sykkeessä aikaisempaan oli. Basisti Jukka Puurula ja kitaristi Kie von Hertzen tukivat rumpali Jussi Chydeniuksen korvannutta Antti Lehtistä mättämällä säkeistöissä apinanraivolla omia tomirumpujaan, joka korosti biisin alkukantaisesti funkannutta rytmiikkaa entistään.

Ultra Brassa kannuksensa luonut Lehtinen on muutenkin edeltäjäänsä verrattuna eläväisempi rumpali, joka kuului Don Huonojen livesoundissa tietynlaisena uutena notkeutena. Totuuden nimissä on sanottava, että aivan tarkimmillaan Lehtinen ei tainnut Jyväskylässä olla, sillä soitto kiilasi välillä selkeästi. Mutta toisaalta: eihän rockia pidä pelkästään metronomilla arvottaa.

Musiikillisesti yllätyksellistä puolta edustivat vain singlenä julkaistu Aurinkotanssi sekä Aholan ja von Hertzenin akustisena esittämä Elävien kirjoissa, joka löytyy vuoden 1999 Suojelusenkeli-singlen b-puolelta. Muuten illan setti oli mielenkiintoinen kokoelma bändin parhaimpia biisejä, vaikka moni hieno kappale jäikin kuulematta.

Ensimmäiset encoret lopetti Hyvää yötä ja huomenta -läpimurtolevyn Riidankylväjä, jonka loppupuolella sanoissa seonnut Ahola nykäisi kitaran kaulastaan ja marssi kesken kappaleen takahuoneeseen. Ilmeisesti tämä ja jo alkukeikasta tapahtunut vastaava unohdus hermostuttivat vokalistin sen verran pahasti, että soittomotivaatio katosi.

Bändi palasi kuitenkin maanittelun jälkeen vielä lavalle esittämään Mika Waltarin tekstiin sävelletyn kauniin balladin Sininen yö ja Don Huonot -levyn haikean lopetusraidan Jos huomenna kaikki on toisin.

Jonkin sortin takahuonekonfliktista viestii se, että kesken Sinisen unen kitarasoolon Ahola alkoi rämpyttää akustistaan raivokkaasti keskeyttäen von Hertzenin soiton. Kitaristi istuikin loppukappaleen rumpukorokkeen reunalla Aholaa tuijottaen. Kun Ahola poistui yleisöön katsomatta Jos huomenna kaikki on toisin -biisin lopussa välittömästi oman osuutensa päätyttyä, oli selvää, että tiistai oli tehnyt tehtävänsä.