Nupit kaakkoon

Kohureportaasi Tampereen South Park –festivaaleilta

Näin se meni. Juna toi meidät Tampereen rautatieasemalle vähän ennen iltakuutta. Piipahdus hotellilla ja suunta kohti Eteläpuistoa. Ehdimme perille siinä vaiheessa, kun kotimainen Stargazery soittaa telttalavalla perinnetietoista melodista heavy rockia.

Kun Radio City South Park -festivaalien ohjelmaa katsoo, niin tätä samaa, vahvasti 1980-luvulle kallellaan olevaa herkkua on luvassa täyslaidallinen.

Seuraavana päälavan valtaa saksalaisen metallimusiikin pioneeribändi numero uno, eli Accept. Vaikka legendaarista raspikurkku Udo Dirkschneideria ei bändin keulilla enää nähdäkään, on yhtye edelleen rrrrrautaa. Dirkschneiderin vuonna 2009 korvannut yhdysvaltalainen Mark Tornillo on lunastanut paikkansa kolmella Acceptin kanssa tekemällään levyllä (Blood Of The Nations, Stalingrad ja Blind Rage). Keikoista puhumattakaan. Tampereella kuultiin taas, että Tornillonkin äänijänteet on selvästi taottu läkkipellistä.

Ei jäänyt silti epäselväksi, kuka heiluttaa tahtipuikkoa Acceptissa. Niin lujaa soi jälleen kerran perustajajäsen Wolf Hoffmanin sähkökitara. Ja mikäs on soidessa, kun yleisölle tarjoillaan Balls To The Wallin, London Leatherboysin, Restless And Wildin, Midnight Moverin ja Metal Heartin kaltaisia metallijärkäleitä. Uudempi materiaali toimi klassikoiden seassa mainosti, kuten loppusettiin säästetty Teutonic Terror osoitti.

Acceptin jälkeen telttalavalla soitti useamman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä Teräsbetoni. Jos tunkkaisia soundeja ei lasketa, on hurmioituneen kotiyleisön edessä tuttuun tapaan ylävartalot paljaana esiintynyt bändi kelpo kunnossa. Taivas löi tulta ja Orjatarta komennettiin.

Perjantai-illan päättävän Extremen olen nähnyt edellisen kerran Ruisrockissa 1993. Voi olla, ettei bändi ole sen koommin Suomessa esiintynytkään.

Extremen läpimurtoalbumi Pornograffitti viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan, ja bändi onkin tehnyt paljon keikkoja, joilla hard rock -klassikoksi laskettava levy on soitettu kokonaisuudessaan. Tampereella yhdysvaltalaisnelikko oli kuitenkin pääesiintyjä, minkä johdosta yli puolitoistatuntisessa setissä oli materiaali myös muilta kokopitkiltä.

Vaikka Pornograffitti ilmestyi 1990, oli se henkisesti kiinni vielä 1980-luvun tukkahevikaudessa. Kitaristi Nuno Bettencourt oli noihin aikoihin kitarasankari vailla vertaa, mestari Eddie Van Halenin jalanjäljissä kulkeva vikkeläsorminen virtuoosi.

Nykyisin mies taitaa tehdä parhaimman tilinsä Rihannan livebändissä, mutta voi veljet, sähkökitaraa mies osaa edelleen soittaa.

Extreme onkin häkellyttävä ilmestys: hieman kauempaa katsoessa voisi kuvitella, etteivät lavalle keekoilevat herrat ole ikääntyneet päivääkään sitten vuoden 1990. Riffivetoinen hard rock irtoaa komeasti, vokalisti Gary Cheronen äänessä riittää voimaa ja kitarasooloissa on peto irti.

Pimenevä ilta, ei sada vettä, game over. Pää hotellin tyynyyn.

Tuosta vielä näyte Extremen livekunnosta: