Näin se meni. Juna toi meidät Tampereen rautatieasemalle vähän ennen iltakuutta. Piipahdus hotellilla ja suunta kohti Eteläpuistoa. Ehdimme perille siinä vaiheessa, kun kotimainen Stargazery soittaa telttalavalla perinnetietoista melodista heavy rockia.
Kun Radio City South Park -festivaalien ohjelmaa katsoo, niin tätä samaa, vahvasti 1980-luvulle kallellaan olevaa herkkua on luvassa täyslaidallinen.
Seuraavana päälavan valtaa saksalaisen metallimusiikin pioneeribändi numero uno, eli Accept. Vaikka legendaarista raspikurkku Udo Dirkschneideria ei bändin keulilla enää nähdäkään, on yhtye edelleen rrrrrautaa. Dirkschneiderin vuonna 2009 korvannut yhdysvaltalainen Mark Tornillo on lunastanut paikkansa kolmella Acceptin kanssa tekemällään levyllä (Blood Of The Nations, Stalingrad ja Blind Rage). Keikoista puhumattakaan. Tampereella kuultiin taas, että Tornillonkin äänijänteet on selvästi taottu läkkipellistä.
Ei jäänyt silti epäselväksi, kuka heiluttaa tahtipuikkoa Acceptissa. Niin lujaa soi jälleen kerran perustajajäsen Wolf Hoffmanin sähkökitara. Ja mikäs on soidessa, kun yleisölle tarjoillaan Balls To The Wallin, London Leatherboysin, Restless And Wildin, Midnight Moverin ja Metal Heartin kaltaisia metallijärkäleitä. Uudempi materiaali toimi klassikoiden seassa mainosti, kuten loppusettiin säästetty Teutonic Terror osoitti.
Acceptin jälkeen telttalavalla soitti useamman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä Teräsbetoni. Jos tunkkaisia soundeja ei lasketa, on hurmioituneen kotiyleisön edessä tuttuun tapaan ylävartalot paljaana esiintynyt bändi kelpo kunnossa. Taivas löi tulta ja Orjatarta komennettiin.
Perjantai-illan päättävän Extremen olen nähnyt edellisen kerran Ruisrockissa 1993. Voi olla, ettei bändi ole sen koommin Suomessa esiintynytkään.
Extremen läpimurtoalbumi Pornograffitti viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan, ja bändi onkin tehnyt paljon keikkoja, joilla hard rock -klassikoksi laskettava levy on soitettu kokonaisuudessaan. Tampereella yhdysvaltalaisnelikko oli kuitenkin pääesiintyjä, minkä johdosta yli puolitoistatuntisessa setissä oli materiaali myös muilta kokopitkiltä.
Vaikka Pornograffitti ilmestyi 1990, oli se henkisesti kiinni vielä 1980-luvun tukkahevikaudessa. Kitaristi Nuno Bettencourt oli noihin aikoihin kitarasankari vailla vertaa, mestari Eddie Van Halenin jalanjäljissä kulkeva vikkeläsorminen virtuoosi.
Nykyisin mies taitaa tehdä parhaimman tilinsä Rihannan livebändissä, mutta voi veljet, sähkökitaraa mies osaa edelleen soittaa.
Extreme onkin häkellyttävä ilmestys: hieman kauempaa katsoessa voisi kuvitella, etteivät lavalle keekoilevat herrat ole ikääntyneet päivääkään sitten vuoden 1990. Riffivetoinen hard rock irtoaa komeasti, vokalisti Gary Cheronen äänessä riittää voimaa ja kitarasooloissa on peto irti.
Pimenevä ilta, ei sada vettä, game over. Pää hotellin tyynyyn.
Tuosta vielä näyte Extremen livekunnosta:
Lauantaina missaamme harmillisesti lounastilaustamme puolitoista tuntia hieroneen ravintolan sekoilun takia päälavalla kello 14.30 aloittaneen speed metal -kykybändi Rangerin.
Free Spirit soittaa seuraavaksi telttalavalla muodollisesti pätevää, mutta totaalisen yllätyksetöntä hard rockia.
Viikate puolestaan on tullut paikalle teemalla Viikate plays Some Motörhead. Bändihän julkaisi viime vuonna Panosvyö-albumin, jolla se väänsi Motörheadia suomeksi Viikate-filtterin läpi ajettuna. Ja hyvin konsepti toimii myös lavalla. Loppukeikasta kuullaan omaakin tuotantoa. Mainio veto mainiolta bänditä.
Santa Cruzin herrat osaavat soittaa sähkökitaraa kuin nuoret pirut. Musiikillisesti bändi on vähän hevimpi versio vuoden 1989 Skid Row’sta, sillä erotuksella, ettei Skid Row varmastikaan käyttänyt tietokoneen kovalevyltä tulleita taustalauluja ja lisäinstrumentteja.
Santa Cruzin jälken telttalavalla esiintyneen Reckless Loven musiikki on myös vahvasti 1980-luvun hard rock -perinteessä kiinni. Ja Santa Cruzin tapaan bändin livesoitantaa vahvistettiin myös kovalevyltä tulleella tavaralla.
Moinen on mielestäni aivan perseestä ja siitä on rock kaukana. Kovin yleistä se tuntuu nykyaikana olevan, mikä on kyllä harmillista. Live on live ja levy on levy.
Suomalaisen tukkahevin uuden polven suurlähettiläiden välissä päälavalla paaluttaa Amorphis. Bändin jylhä möyrintä on Viikatteen ohella virkistävä poikkeus muuten kovin samasta puusta veistetyssä ohjelmistossa.
Päälavan toiseksi viimeinen esiintyjä on power metal -genren pioneereihin kuuluva Helloween. Tämän bändin olen muistaakseni nähnyt edellisen kerran Helsingin jäähallissa vuonna 1988, kun se lämmitteli Iron Maidenia. Sen jälkeen on väki vaihtunut siihen malliin että alkuperäiskokoonpanosta ovat jäljellä enää kitaristi Michael Weikath ja basisti Markus Grosskopf.
No, reiluuden nimissä on toki todettava, että nykyinen vokalisti Andi Deris on vaikuttanut pumpussa jo 21 vuotta, joten turha narista.
Kasariklassikko I Want Out uppoaa yleisöön kuin peitsi ritarin rintaan turnajaisissa. Uuden albumin nimiraita My God-Given Right osoittaa, että yhtyeellä riittää vielä paukkuja muuhunkin kuin nostalgialla ratsastamiseen.
Ennen lauantain pääesiintyjä Def Leppardia telttalavalla soittaa vielä sympaattinen ruotsalainen hard rock -bändi Eclipse.
Ja sitten vuoron saa Def Leppard. Bändi, josta pidin teininä 1980-luvun puolessavälissä niin maan perkeleesti. Ja jonka diggailu väheni seuraavalle vuosikymmenelle tullessa siinä määrin, etten ole saanut aikaiseksi lähteä yhtyettä ikinä katsomaan. Muutamiakin mahdollisuuksia tähän on viime vuosina tarjottu. Toisin kuin 1980-luvulla, jolloin bändi ei juuri näillä leveysasteilla käynyt.
Brittiläisen hard rockin suurnimi tarjosi näyttävän show’n, joka sai entisestään lisätehoa illan pimennettyä.
Rock! Rock! (Till You Drop), Animal, Pour Some Sugar On Me, Foolin!, Bringin’ on the Heartbreak, Rock Of Ages, Photograph… settiä rakentaessa ei oltu selvästikään lähdetty kiusaamaan yleisöä tuoreemmalla materiaalilla. Bändi onkin tuskaillut haastatteluissa sitä, etteivät uudet viisunsa tunnu kiinnostavan yleisöä (varsinkaan Yhdysvalloissa).
Vaikka solisti Joe Elliottin ylärekisteri ei enää entisensä ole, tarjosi bändi mahtipontisen annoksen musiikillista eskapismia. Rumpali Rick Allenille on myös nostettava hattua. Mieshän menetti auto-onnettomuudessa vasemman käsivartensa vuonna 1985. Sen sijaan että olisi lyönyt kapulat tiskiin, opetteli Allen soittamaan yksikätisesti erikoisvalmisteisen rumpusetin avulla.
Tampereen yöhön on helppoa lähteä Def Leppardin kasarihittitykityksen jälkeen hymy naamalla.
Kahden päivän aikana tapahtumassa kävi 11 000 ihmistä, mikä tarkoittaa järjestäjien mukaan sitä, että ensi vuonna jatketaan samoissa merkeissä. Hyvä!
Ja joo, taisin vähän liioitella blogin otsikossa. Anteeksi.
Radio City South Park 5.-6.6. Tampereella
Plussat:
+ Aikataulut pitivät hyvin kutinsa
+ ruokaa ja juomaa sai ilman älytöntä jonotusta, ruokatarjonnassa oli muitakin vaihtoehtoja kuin makkaraperunat
+ Alueelle pääsi sisään ja ulos sujuvasti
+ Anniskelualue oli riittävän suuri, eikä mikään piikkilangalla rajattu vankileiri puolen kilometrin päässä päälavalta
+ Kasaritunnelmiin profiloitunut ohjelmisto
Miinukset:
– Vessojen rajaaminen vain yhden ruuhkautuvan sisäänkäynnin kautta mentävälle alueelle on selvä virhe.
– Ensi vuonna voisi ehkä miettiä ohjelmiston tyylikirjon laventamista, nyt varsinkin lauantaina alkoi samanhenkisyys jo hieman puuduttaa. Tämä on tosin melko pieni miinus ja kiinni täysin festivaalivieraan musiikillisista mieltymyksistä.