Jyväskylä, Keljonkangas 1984. Hipelöin saksalaisen Acceptin edellisenä vuonna ilmestyneen Balls To The Wall -albumin kansia samalla kun levy pyörii ensimmäistä kertaa soittimessani. Kyseinen kokopitkä on yksi ensimmäisiä omistamiani vinyylilevyjä. Kannessa alavartalonsa puolesta alushoususillaan oleva nahkatakkinen mies pitää ilmeisesti kuulaa (vai pallia?) nyrkissään.
Balls To The Wallin ja London Leatherboysin kaltaisten jämyjen riffijärkäleiden pyöriteltävänä oleva teiniversioni toteaa ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen haltioituneena: nyt on heviä! Levy nousee kirjoissani outis genrensä ykkösiin, eikä ole sieltä sen koommin poistunut.
Hämeenlinna, Giants Of Rock, heinäkuu 1991. Accept-yhtyeestä muutama vuosi aikaisemmin soolouralle lähtenyt (tai työnnetty, riippuu keneltä kysyy) solisti Udo Dirkschneider piiskaa yleisöä U.D.O.-bändinsä kanssa aurinkoisessa alkuillassa. Olen lavan ja eturivin mellakka-aidan välisessä kuilussa kuvaamassa keikkaa Keskisuomalaisen nuorisoliite Sykkeeseen. Olen 20-vuotias ja toimittajan urani alkuvaiheessa; kirjoittaisin elokuussa ilmestyvään Sykkeeseen raportin Nummirockista, Ruisrockista ja Ilosaarirockista.
Tuolloin 39-vuotias Udo oli saanut maailmalta tihkuneiden raporttien mukaan äskettäin sydänkohtauksen. Pelkäsimme kavereiden kanssa, että helteisessä säässä naama punaisena mylvinyt heavyikoni saa Hämeenlinnassa uuden slaagin. Ei onneksi saanut.
Ylen myöhemmin televisioima konsertti muuten löytyy Youtubesta kokonaisuudessaan täältä.
Jyväskylä, Tanssisali Lutakko 8.5.2015. Udo Dirkscheider, 62, tuo U.D.O.-bändinsä ensimmäistä kertaa Keski-Suomeen. En ole nähnyt miestä keikalla sitten Giants Of Rockin.
Udo on kesän 1991 jälkeen palannut Acceptiin pariin otteeseen takaisin, tehden 1990-luvulla muutaman levynkin. Lopullisesti tiet erosivat noin kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen Dirkschneider on keskittynyt taas U.D.O.:n pyörittämiseen Acceptin tehdessä uutta tulemista amerikkalaisen Mark Tornillon kanssa. Joka muuten kuulostaa yllättävän paljon Udolta. Leirit eivät julkisuuteen antamiensa kommenttien perusteella ole järin häävissä väleissä.
Ruotsalaisen lämmittelybändi Sister Sinin keikan aikana täyttyneessä Lutakossa huomaan olevani jotenkin herkässä mielentilassa: vaikka olen seurannut Udon ja U.D.O.:n tekemisiä viime vuosina laiskanpuoleisesti, on mies kuitenkin alan legenda, nuoruuden idoli ja jäljittelemätön metallipalosireeni vailla vertaa. On hämmentävää nähdä teinivuosien suosikki kotiklubin lavalla.
Sitten ensimmäinen biisi lävähtää käyntiin ja kaikenlainen pohdinta ja vaativampi aivotoiminta unohtuu kahdeksi tunniksi.
Keikka on helvetin hyvä. Udon paloräikässä, ei kun äänessä, ei ikä kuulu. Bändi on erinomainen: suomalainen kitaristi Kasperi Heikkinen ja venäläinen virkaveljensä Andrey Smirnov ovat liukassormisia virtuooseja, ja pitkäaikainen basisti Fitty Wienhold sekä rytmiryhmään viime kuussa liittynyt Udon 21-vuotias poika Sven Dirkschneider huolehtivat puolestaan tömäkästä junttapaalutuksesta. (Oli lavalla kosketinsoittajakin, historiankirjoihin kirjattakoon.)
Varsinainen setti sisältää materiaalia pelkästään U.D.O.-levyiltä. Encoreosuudessa kuullaan lopulta Acceptiakin: Princess Of The Dawn, Fast As A Shark ja illan itseoikeutetusti päättävä Balls To The Walls jyrisevät komeasti.
Vaikka vieruskaveri sanookin, että kaikki aikaisemmin kuultu jää Accept-biisien varjoon, rohkenen itse olla eri mieltä. Hyvin jytisi.
Poistun ulkoilmaan valaistuneena. Juuri koettu kaksituntinen oli mahdollisimman kaukana musiikkitrendien aallonharjalta ja hipstereiden suosikkilistoilta. Ja hyvä niin. Aina välillä pitää sielua hoitaa klassisella heavy metalilla. Juuri nyt en tiedä metallijumalien palvontamenoihin Udo Dirkschneideria parempaa ylipappia.
