Meidän sodan jälkeen maailmaan tulleiden joukossa on osaansa tyytymättömiä, monet perustellustikin. Kaiken kaikkiaan olemme kyllä olleet varsin onnekkaita vältyttyämme sodilta ja muilta pahoilta vitsauksilta ja saatuamme elää suuren osan elämästämme edellisen sukupolven rakentamassa hyvinvointivaltiossa. Itse olen tullut tähän tulokseen mietittyäni omaa elämänkulkuani isän vastaavaan. Sopinee julkaista nämä mietteet nyt pyhäinpäivän ja isänpäivän välissä.

Isä jäi täysorvoksi nelivuotiaana isänsä hukuttua jäihin hakiessaan sairastuneelle vaimolleen apua. Muutaman kuukauden päästä tuo sairaus johti isän äidin menehtymiseen. Äskettäin hankittu maatila meni huutokauppaan ja kuuden alaikäisen sisaruksen parvi hajautui eri holhoojien hoteisiin. Isä joutui isoon maalaistaloon omistajien vastuksiksi ja hoito oli sen mukaista. Paikkakuntalaisten surkuteltua pikkupojan tilannetta naapurikylässä asuva mummo haki kuusivuotiaan pojan hoiviinsa. Mummo jaksoi huolehtia vilkkaasta pojasta kolmisen vuotta ja vei hänet sitten takaisin holhoojan taloon. Siellä hän joutui tekemään jatkuvasti maatalon töitä huonoissa varusteissa ja joidenkin renkien kiusaamana.

Kouluun isä laitettiin vasta 11-vuotiaana vanhempien sisarusten painostuksesta. Tuossa koulussa oppiminen jäi yhteen vuoteen, sillä 12-vuotiaana tuleva isäni lähti muka käymään sukulaisten luona naapuripitäjässä 40 kilometrin päässä. Kävelemään hän sentään joutui vain kymmenkunta kilometriä päästyään postinkuljettajan kyytiin loppumatkaksi. Sille tielleen hän sitten jäikin sukulaistalon leski-isännän lapsikatraan kahdeksanneksi jäseneksi ja samanarvoiseksi toisten lasten kanssa. Töitä sielläkin piti tehdä kuten maatalojen lasten piti yleensäkin, mutta muuten oleminen muuttui normaaliksi lapsen ja nuoren elämäksi ja koulunkäyntikin pääsi jatkumaan.

Tästä talosta käsin isä sitten hieman aikuistuttuaan teki lähistöllä erilaisia töitä kunnes 27-vuotiaana haki maanviljelyskouluun ja jäi valmistuttuaan koulutilalle töihinkin. Sotareissuista isä selviytyi ainakin ilman fyysisiä vaurioita eikä tainnut kärsiä henkisestikään kovin vakavasti. Työelämä jatkui sodan jälkeen ensin koulutilalla ja myöhemmin ison metsäyhtiön sähköttömällä ja niukasti koneistetulla maatilalla tilanhoitajana. Tämän yhtiön toiselta tilalta isä jäi aikanaan vanhuuseläkkeelle, sairastui kuukausi ennen sitä ja menehtyi sairastettuaan pari vuotta välillä lievemmin, välillä vakavammin eikä siis juurikaan päässyt nauttimaan eläkepäivistä. Siihen aikaan suomalaisen miehen keskimääräinen elinikä oli 67,5 vuotta ja juuri siinä iässä isän elämä päättyi, joten tavallinen Virtanen hän oli siinäkin suhteessa.

Onneksi isä kirjoitti nämä asiat meille nuoremmille muistiin, kun ei niitä vielä hänen eläessään tullut kyseltyä.

Ei äidinkään elon alku ollut helppoa hänen äitinsä kuoltua espanjantautiin äidin ollessa 8-vuotias vuonna 1920, mutta se on sitten toinen tarina.