Tilastollisesti Suomessa ikääntyneiksi luokitellaan 65 vuotta täyttäneet henkilöt. Toinen rajapyykki asetetaan 75 vuoden kohdalle ja perusteena pidetään usein toimintakyvyn heikkenemistä. Kuitenkin vain joka kolmas 70-74 -vuotias pitää itseään vanhana. Geneettinen perimämme, elämäntapamme, ihmissuhteet ja koetut elämänvaiheet muokkaavat meitä jokaista eri tavoin. Numeroiden sijaan ihmisen kannalta merkityksellistä on se minkä ikäiseksi hän itsensä tuntee ja kokee.

Muutos vielä 1990-luvulla vallinneesta vanhusten hoitoketjuajattelusta omasta asunnosta palvelutaloon, vanhainkotiin ja viimein pitkäaikaissairaalaan, on vallankumouksellinen. Tutkimukset osoittavat iäkkäiden terveyden ja toimintakyvyn kohentuneen parissa vuosikymmenessä huimasti. Vain neljännes kaikista yli 75-vuotiaista tarvitsee erityisiä vanhusten palveluja, kuten kotihoitoa, palveluasumista tai pitkäaikaishoitoa.

Oma koti on meille tärkeä ja sen merkitys elämänhalun, virkeyden ja toimintakyvyn säilymisessä suuri. Kotihoidolle onkin asetettu varsin kunnianhimoiset tavoitteet. Jotta kotona asumisen tavoitteet voidaan saavuttaa, on kokeiltava rohkeasti uusia toimintamalleja ja vahvistettava kumppanuutta omaisten, yhdistysten, palveluyritysten ja kaupungin kesken. Mahdollisuus sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja kannustaminen omien voimavarojen käyttöön parantaa elämänlaatua ja vähentää yksinäisyyttä sekä turvattomuutta.

Hyvinvoivien ja toimintakykyisten ikääntyneiden ohella kotona asuu kuitenkin myös ihmisiä, joiden avuntarve on lähes samaa luokkaa kuin ympärivuorokautisessa hoidossa. Palveluasumiseen siirtymisen tuleekin olla mahdollista silloin, kun se on vanhuksen itsensä ja tilanteen kokonaisarvioinnin perusteella paras ratkaisu. Lisäksi tarvitsemme entistä enemmän yksilöllisiä ja erilaisiin elämäntilanteisiin sopivia palveluratkaisuja. Esimerkiksi seniori- ja yhteisöllistä asumista, tulee edelleen kehittää.

Useissa maamme tulevaisuutta käsittelevissä puhevuoroissa nousee esille huoli nopeasti ikääntyvästä väestöstä ja sen myötä kasvavasta palvelutarpeesta.

Uhkakuvien sijaan ikääntyvät tulisi aidosti nähdä yhteiskunnan tärkeänä voimavarana. Ikääntyvien ihmisten elämänkokemus, viisaus ja ymmärrys ovat arvokasta sosiaalista pääomaa, joka siirtyy sukupolvien välisessä ketjussa eteenpäin ja on perusta yhteiskuntamme menestykselle. Tutkimuksista voimme lukea, miten suuri merkitys, myös taloudellinen, on isovanhempien tekemällä hoivatyöllä, tai miten vapaaehtoiset eläkeläiset kantavat suurta vastuuta yhteisestä hyvinvoinnista mm. yhdistys- ja järjestötyön kautta. Osallisuuden, tahdon vaikuttaa ja yhteiskunnassa mukana olemisen ei siis suinkaan tarvitse, eikä sen pidä vähentyä karttuvien ikävuosien myötä.

Oikeus hyvään ja turvalliseen vanhenemiseen kuuluu jokaiselle ihmiselle ja tämän tavoitteen toteuttamiseen tarvitaan meitä kaikkia.