Aikani kuluksi  ja ehkäpä monien kesä-ötököiden inspiroimana  aloin tutkimaan Ympäristökeskuksen ylläpitämää uhanalaisten lajien luetteloa. Pitkältä näytti lista. Taitaa  siinä olla lähes 2500 kasvia tai elukkaa. Löysin sieltä esimerkiksi  kanin, kuovin, kurpan, lampisiipan, liekohärän, kaljukusiaisen ja kovakeräpapallokkaan  jotain esimerkkejä  uhanalaisten lajien monikirjoisuudesta  esittääkseni. Kyllä tällä sektorilla töitä ja kartoitusta näyttäisi riittävän.

Sitten kiinnitin huomiota mitä sieltä ei löytynyt. Aloin pohtimaan että onkohan listalta päässyt epähuomiossa puuttumaan sellaisia lajeja jotka itse asiassa ovat  elinympäristön tai jonkun muun syyn takia käyneet harvinaiseksi .  Huolestumista aiheutti moni eläin jotka lapsena olivat hyvinkin tuttuja , mutta nyttemmin ovat käyneet hyvin tai kohtalaisen harvinaiseksi. Otan vain esimerkiksi pari lajia joista ensimmäisen  luokittelin hyvin harvinaiseksi ja jälkimäisen kohtalaisen harvinaiseksi.

NÄRHI ( Gamulus glandavius)   Oli vielä 1950 luvulla hyvin yleinen  varislintuihin kuuluva laji jota näki lähes päivittäin. Se kiinnitti huomiota paitsi värikkään kirjavalla höyhenpeitteellään myös erittäin monipuolisella ääntelyllään. Nyt en enää ole närhiä nähnyt enkä kuullut  vuosikausiin. Tällä en tarkoita kuitenkaan Närhi sukunimellä kirkonkirjoissa esiintyviä lukuisia Viitasaarelaisia. Jo sukunimen yleisyys, koko maassa  1815 Närhi nimistä henkilöä, kertoo siitä että  linnun on täytynyt olla hyvin yleinen  ainakin Viitasaarella ja Vesannolla jossa muuten on  tiettävästi Suomen ainoa Närhilän kylä.

Närhi on erikoisesti kartanolla viihtyvä lintu. Siinä se ennen  pyöri  marjapensaiden ja kurpitsapenkkien liepeillä eikä paljon näyttänyt  pelkäävän edes lapsia.  Nyt olisi kiireesti alettava palauttamaan elinympäristöä  närhille sopivaksi. Vielä sotien jälkeen  haja-asutusalueilla ja osittain kaupunkialueellakin oli lähes joka asumuksen  nurkalla sopivalla etäisyydellä tunkio. Nuoremmalle polvelle selvennän että tunkio on usein sattumalta syntynyt paikka  tai  kasa johon kipataan esimerkiksi laskilämpäri, kalanperkuu jätteet, ruuanjätteet ja joskus myöskin potta jota kai nykyään keijaksi kutsutaan.  Tämmöiset tunkiot olisivat  avain  närhin  viihtyvyydelle sen luontaisessa ympäristössä. Niitä tulisi perustaa useita joka kylälle. Närhillä on myöskin lajikohtainen ominaisuus matkia monipuolisesti kuulemiaan ääniä. Esimerkiksi vinttikaivon tai ladon ruosteisen saranan antama nariseva ääni,tai tuuliviiri tai repsottavan syöksytorven ajoittaiset rämähdykset tarjoaisivat närhille sopivia virikkeitä ja lisäisivät niiden viihtyisyyttä.

PAARMA (tabanus bovinus), ei ole kyllä kokonaan hävinnyt ainakaan vielä. Mutta tuntuu että kyllä niitäkin 1950  luvulla oli huomattavasti enemmän. Väheneminen lienee aiheutunut  hevosten lähes totaalisesta loppumisesta ja nautaeläinden laiduntamisessa tapahtuneista muutoksista.  Yleisin paarmalaji onkin hevospaarma.  En tiedä olisiko mahdollista ruveta  pitämään enemmän hevosia ihan paarmojen takia, tuskinpa kukaan niillä  mitään peltotöitä varsinaisesti suostuisi tekemään. Tosin tämmöinen tilanne jossa mies flanellipaita päällä kyntää   ja näin ollen joutuu pitämään molemmat kätensä aatran sarvissa olisi kyllä paarmalle ihanneolosuhde.  Tuotakin mietin että jos tuolta ravikilpailusta alettaisiin keräämään talteen hevosen hikeä niin sitä voisi hyödyntää jollain tavoin paarmapopulaatioiden hyvinvoinnin lisäämisessä. Paarma kun on kuulemma lähes sokea, mutta suunnistaa vuorenvarmasti  kohteeseensa  hajuaistinsa avulla.

Muitakin uhanalaisia on mielessä mutta nämä riittäkööt tällä kertaa. Haluaisin kuitenkin sanoa että liito  orava jota on voimaperäisesti  suojeltu vuosikymmeniä  on saanut  ihan kohtuuttoman huomion  tässä lajien keskinäisessä  kilvassa. Ei taida olla mitään suhteellisuuden tajua näissä uhanalaisten suojeluhommissa. Hevosmiesten tietotoimiston mukaan  liito oravia  on jo enemmän kun  vilkkilässä kissoja.