Tapasin työtovereita 45-50 vuoden takaa. Erikoinen kokemus. Elämä jonka luulee jääneen lopullisesti taakse , unholaan ,melkein kumpujen yöhön onkin siinä läsnä. Nuo  ihmiset joiden kanssa tehtiin aikoinaan työtä, uurastettiin, koettiin onnistumisia ja vastoinkäymisiä, oltiin samassa veneessä  joskus soutaen eri tahtiinkin, kukin voimiensa, ja taitojensa mukaan. Siinä me olimme  saman pöydän ympärillä, vanhin jo täyttänyt 85 nuorimmatkin jo eläkkeellä,  mummoja ja pappoja. Äänestä heidät parhaiten tunnisti, paremmin melkein kuin kasvojen piirteistä. Kerrottiin  itsekukin kuulumisia. Mitä on puuhattu jälkeen 1971. Kehuttiin lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia. Kerrottiin rempoista joita oli iän myötä tullut, kolotuksia, sydämen tahdistimia,  kaihileikkauksia, lonkkavaivoja, eturauhasvaivoja. Mutta yllättävän moni oli vielä kunnossa. Joku ui joka päivä tunnin, toinen oli aloittanut juuri kirkkokuorossa, yksi jakoi saadakseen liikuntaa mainoksia, eräs teki klapikauppaa.

Ja kummallista vanhat asiat tulivat yllättävän kirkkaina mieliin. Niidenkin nimet jotka eivät olleet läsnä , olivat jo siirtyneet ajan rajan toiselle puolen, tai viettämään eläkepäiviä aurinkorannoille löytyivät pinnistelemättä. Muistatkos sitä kun jäit lukkojen taakse arkistohuoneeseen. Muistatko mitä pomo sanoi kun erehdyit tulemaan shortseissa töihin. Muistatko kun Uuno kippasi lajittelusiiloon paleltuneita vuotavia perunoita. Voi sitä muistamisen tulvaa joka ikään kuin kevätpuron lailla tulvi esille muistin lokeroista.

Ihmeellisen erikoinen kokemus ainakin minulle. Ei saanut oikein edes unta. Pakko nousta aamuyöstä kirjoittamaan. Tuntuu kuin aivoja olisi jotenkin pöyhitty. Samalla tavalla kun joskus niityllä heinäluokoa joka oli saanut olla sateen piiskattavana haravalla pöyhittiin. Kannatti lähteä ja matkustaa Hämeenlinnaan näihin talkoisiin.