Mehtä Pena

“Kirkko luopuu kirkoista”

 

Tällainen otsikko kiinnitti huomiotani sanomalehti Keskisuomalaisessa. Artikkelissa kerrottiin että Luterilainen Kirkko on alkanut enenevässä määrin myymään kiinteistöjään, kuten kirkkoja, pappiloita, ym seurakuntarakennuksia. Syytä ei tarvitse arvailla. Kiinteistöjen, varsinkin vanhempien, ylläpito on tunnetusti kallista puuhaa. Jyväskylän seurakunnan kiinteistöstrategiassa (suomen suurin seurakunta) onkin asetettu tavoitteeksi, että kolmasosa kiinteistöistä myytäisiin, mutta joidenkin laskelmien mukaan sekään ei tulisi riittämään, vaan todellinen tarve olisi luopua puolesta kiinteistöomaisuudesta. Ellei kiinteistökuluja onnistuta olennaisesti vähentämään, joudutaan vähentämään toimintamenoista ja henkilöstöstä.

On hyvä että kirkko kiinnittää tähän asiaan huomiota, eikä yhtään liian aikaisin. Itse en ole kirkon jäsen, vaan kuulun jäsenenä helluntaiseurakuntaan. Suhtaudun kuitenkin myönteisesti seurakuntatyöhön, vilpittömästi yli seurakuntarajojen. Tunnen kohtalaisen hyvin mitä toimitilojen, kuten rukoushuoneiden rakentaminen ja niiden ylläpito maksaa. Ns. vapaat seurakunnat ovat monesti jäsenmäärältään pieniä verrattuna kirkon seurakuntiin, mutta niiden jäsenet ovat hyvin aktiivisia ja helposti innostuvia rukoushuoneen rakentajia. Talkoointoa löytyy vielä, ja talonmiehen ja siivoojan töihinkin saattaa löytyä vapaaehtoisia eläkeläisiä. Mutta kaikesta huolimatta, ns. vapaan herätysliikkeenkin seurakunta, lähtiessään rakentamaan ”uutta seurakuntakotia”, ottaa suuren urakan, johon saatetaan alkuinnostuksen jälkeen väsyä, ja toiminta jonka uskottiin rakentamisen myötä viriävän uudelle tasolle, alkaakin hiipumaan. Pahimmassa tapauksessa on luovuttava ehkä työntekijästä tai supistettava nuoriso- ja lapsityön menoja, että rukoushuoneen ylläpito ja rakennusvelat saadaan hoidettua.

Omien havaintojieni mukaan kirkkojen ja rukoushuoneiden käyttöaste ei ole kovin kummoinen. Sitäpaisi se näyttää alenevan vuosi vuodelta. Kukaan ei sitä liene tutkinut, mutta väittäisin että tuskin monessakaan tapauksessa päästään edes 20%, kun se sentään vaikkapa hotelli- ja ravintola-alalla liikkunee 40-60% haarukassa. Syitä on varmaan monia. Ehkä nyt ei ole ”herätyksen aika”. Ainakaan herätyksen tulo ei ole kiinni siitä, että kokoontumistiloja olisi liian vähän. Vielä parikymmentä vuotta sitten vapaitten suuntien viikko-ohjelmassa saattoi olla tilaisuuksia pitkin viikkoa, lähes joka ilta ja sunnuntaisin kaksikin. Nykyään viikkotasolla ilmoitetaan vain 1-2 tilaisuudesta ja niissäkään harvoin salit ovat edes puolitäysiä. Syynä todennäköisesti on penkin kulutustottumusten muutos.

Yhteisöllisyys on keikahtanut ihan toiseen asentoon kun vaikkapa 20 vuotta sitten. Voin olla yhteydessä lenkkikaveriini Mikaan Newyorkissa, tuttuun lähetystyöntekijään Ugandassa, tai entiseen liikekumppaniini Hämeenlinnassa, vaikka useita kertoja päivässä. Kun seinänaapurini lähti talveksi Fuengirolaan, huomasin yllättäen vihdoinkin tutustuvani häneen somen välityksellä. Voin kirjoitella ja julkaista blogejani, tai osallistua keskusteluun monilla eri foorumeilla. Tähän en tarvitse erikoisia tiloja, pieni nurkkaus, jossa vanha elähtänyt kirjoituspöytä ja mukava tuoli.

Minusta seurakunnat lähes laidasta laitaan ovat jättäneet toiminnassaan nämä ”toimitilat”muille toimijoille. Papit, saarnaajat, ja vanhimmat pitävät puheitaan samoille kuulijoille suurissa saleissa, joissa peräosassa on muutama, no… ehkä muutama kymmenkin kuulijaa. Nyt kysyn, miksi seurakunnat eivät siirrä merkittävää osaa toiminnastaan nettiin? Voisiko olla niin, että nettijumalanpalveluksella saavutettaisiin ainakin vahingossa joku ulkopuolinen, sellainen joka ei vahingossakaan jumalanpalvelushuoneen ovea tule avaamaan? Entä rukouskokoukset. Kuulisiko Jumala rukouspiirin rukoukset myös skypen välityksellä esitettyinä? Entä raamatunopetus tai osa rippikoulusta? Milloin syntyy ensimmäinen puhdas nettiseurakunta, vai joko sellainen jossain on?

En minäkään esitä että kaikista kirkoista ja rukoushuoneista kokonaan pitäisi luopua. Mutta kun niitä on näin paljon liikaa, ei niitä juuri tarvitsisi lisää rakentaa. Paremminkin pitäisi ottaa olemassa olevia tiloja tarvittaessa vaikkapa seurakuntien yhteis- ja vuorokäyttöön.

Kommentit

  • Raimo Kauppinen

    Olimme viime perjantaina Jyväskylän kaupunkiseurakunnan tiloissa vanhassa pappilassa sukulaiseni 90 vuotispäivillä. Vanha pappila sijaitsee Jyväskylän kaupungintalon lähellä. Tilat ovat aika pienet mutta sopivat pieniin perhejuhliin. Poislähtiessä siskoni kertoi että talo on myytävänä. Paikalla oli myös talonmies. Ihmettelin eikö todellakaan tilalle ole riittävää käyttöä. Vuokra oli kyllä aika kova minun mielestä. Hän kertoi että tila tuottaa tappiota. Talo on suojeltu, joten myyntikään ei ole helppo. Muutenhan sijaintinsa takia tontti olisi tosi arvokas. Pahalta tuntui kun talosta huokui menneisyys ja arvokkuus. Mutta kukapa sitten kirkkoja ostaa, aika hurja ajatus!

  • mehtä-pena

    ” Mutta kukapa sitten kirkkoja ostaa, aika hurja ajatus!” Sinäpä sen sanoit. Ne on aika vaikeita muunnella muuhun käyttötarkoitukseen. Pitääkö suojeltu kirkko pappila tai muu hengellinen huone sitten antaa vain rapistua tai lahota paikalleen, kun ei rahat riitä ylläpitoon ? Eipä taida olla kun tonttiarvo, mutta silloin ei sitäkään kun päällä on suojeltu rakennus.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*