Kaveripiirissäni leviää uusi muotiharrastus nimeltään dyykkaus eli tavaroiden hankkiminen roskalavoilta. Sosiaalisen median avulla homma on niin tehokasta, että viaton ”kumma että joku viitsii heittää ehjän kukkaruukun pois”- katselija päätyy nopeasti hardcore-käyttäjäksi. Facebookissa on ryhmä, jossa paikalle osuneet tai tavaroitaan itse hävittävät ilmoittavat missä on dyykattava roskalava ja mitä se sisältää. Eli jos näkee ohikulkiessaan roskalavan niin ensin nuuskitaan mitä siellä on, näpätään valokuva ja julkaistaan se sekä maantieteelliset koordinaatit ryhmässä, että kaveritkin pääsevät apajille. Pitää toimia reippaasti, sillä lava saatetaan toimittaa pois piankin.
Kokeneemmat dyykkaajat muistelivat lavalla istuessaan, että vielä pari vuotta sitten tavaranhakijoita hätisteltiin pois. Esimerkiksi eräs oppilailleen kirjoja keräävä opettaja kertoi ilkeimpänä tapauksena miten kaikista jätelavalle päätyneistä kirjoista oli revitty parikymmentä ensimmäistä sivua pois. Tarkoituksena oli ilmeisesti varmistaa, että ne pysyvät jätteinä eivätkä lähde mihinkään elämään uutta elämää. Nyt lavaa lastaavat miehet olivat ystävällisiä ja jatkoivat rauhassa työtään, vaikka kirjoja täynnä olevalla lavalla istui välillä tusinankin verran ihmisiä.
Yhteinen puheenaihe oli tietysti yleinen päivittely siitä, että pidetäänkö kirjoja nykyään näin arvottomina. Saimme kuitenkin kuulla, että eräs yhä toimiva vanhojen kirjojen liike oli jättänyt varastotilan vuokransa maksamatta ja siksi varastotilan omistaja raivasi tavarat pois.
Iloa tämä laiminlyönti tuotti monelle. Lavalla kävi kaikenikäisiä ihmisiä ja jokaisella oli omia kiinnostuksen kohteita. Yksi keräsi sarjakuvia, toinen matkakertomuksia, kolmas klassikkoromaaneja lahjoiksi. Läheisen antikvariaatinpitäjä poimi myyntiin kysytyimmät teokset ja pikkupojat valikoivat huolellisesti tietyt numerot Aku Ankkoja. Eräs tyttö iloitsi löytäessään voileipiin erikoistuneen keittokirjan 1930-luvulta. Hän kertoi harrastavansa ystäviensä kanssa retropiknikejä, joihin eväät valmistetaan aina jonkin tietyn vuosikymmenen mukaan.
Roskalavat ja kaikenlaiset kirppu-ja rompetorit ovat muodissa. Muistan ajan, jolloin ainakin Espoossa, oli tapana kertoa miten paljon mikäkin on maksanut ja määrittää tavaroiden arvo sen mukaan. Uusin, kallein ja parhaimmillaan ulkomailta tai ainakin muualta Suomesta tilattu oli kaikkein hienointa. Vai voisinko toivoa, että tämä tapa oli taas niitä Espoon pimeitä paikallispiirteitä? Ehkä Suolahdessa oltiin järkevämpiä silloinkin. Muistan kadottaneeni huivin Mutapohjan ja Majalan koulun välille ja se oli heti älytty korjata parempaan talteen. Pääasiahan on että meni käyttöön.
Nyt tavarat eivät ole enää hienostelun merkki, vaan pikemminkin ihmiset ylpeilevät miten halvalla he ovat onnistuneet hankkimaan jonkin esineen. Maailma suojelee itseään uusilla trendeillä, jotka siirtävät vanhan pöyhkeilyn hymyilyttävänä historiaan. Kierrättäminen ja ilmainen on hyviä arvoja jo itsessään. Onneksi meillä on parikin päällekkäistä ajattelumallia, jotka suosivat näitä. Vanhaa ajattelukantaa edustavat poimivat mustikoita, koska Suomen kansan pitää olla säästäväinen eikä sillä ole varaa tuhlata hyviä marjoja. Uusi polvi taas kyykkii marjametsässä, koska tredibloggarit ovat julistaneet mustikat himalajalaisia goijamarjojakin tehokkaammaksi superfoodiksi. Hyviä syitä kumpikin!
