Valtiovarainministeriön virkahenkilöraportin tärkein anti ja opetus ovat tässä:

”Menestyksen ja vahvan keskimääräisen talouskasvun taustalla ovat olleet toimiva demokratia ja sen kyky saada aikaan päätöksiä, vakaa, turvallinen ja luottamukseen perustuva yhteiskunta, panostaminen väestön koulutukseen, hyvinvointiin ja sosiaaliturvan luomaan turvaverkkoon, sekä luonnonvarojen hyödyntäminen.”

Tässä on se iso kuva, jota täytyy pohtia. Miten nämä vahvuudet näyttäytyvät tämän päivän ja huomisen maailmassa?

Isoin uhkakuva on seuraava:

Kukin hallitus aloittaa liiaksi alusta ja tekee siten osittain tyhjäksi edellisen vaalikauden työtä vain omia sidosryhmiään kuunnellen ja omia poliittisia ja ideologisia lempilapsiaan edistäen kokonaisuuden kustannuksella.

Tästä syntyy paikallaan polkemisen kulttuuri ikuisen liikenneympyrän kehässä.

Tarvitaan isompaa visiota siitä, minkälaiseksi yhteiskuntaa halutaan muokata pelkkien instrumentaalisten välitavoitteiden sijaan. Isojen reformien ikkuna syntyy, kun ymmärretään, minne ollaan menossa ja miksi.

Jos annamme päivänpolitiikan romuttaa poliittisen päätöksentekojärjestelmämme kyvyn tehdä ja toimeenpanna päätöksiä, edessä on katastrofi.

Perustelen.

Elämme talouden noususuhdanteen loppumetrejä. Sitä seuraa matalamman kasvun vuodet. Taantuman mahdollisuus on myös suuri eikä vuoden 2008 kaltaista finanssikriisin riskiä voida sulkea pois tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Jos vuoden 2008 kaltainen finanssikriisi iskisi nyt, Suomelta puuttuisi Nokian ennen romahdustaan tuoma hyöty talouteen, julkisen velan suhde BKT:hen on kasvanut alle 33 prosentista lähes 60 prosenttiin, huoltosuhteemme on heikentynyt merkittävästi, rakenneuudistukset ovat jäissä ja kansan kahtiajako lisääntynyt.

Lisäksi vanhojen ja tuttujen haasteiden lisäksi ilmastonmuutos haastaa koko yhteiskunnan ja puolustusvoimien kalustohankinnat ovat valtava menoerä.

Kun talouden puskurit ovat syöty, rakenteet ovat uudistamatta ja talouden lyhyen ja keskipitkän aikavälin haasteet ovat kasvaneet kukkulasta vuoreksi, poliitikkojen tehtäväksi jäisi finanssikriisissä vain vetää hätäjarrusta eli tehdä valtavia menoleikkauksia. Ne pahentaisivat taantumaa entisestään. Tästä kärsisivät kaikkein eniten kaikkein pienituloisimmat ihmiset sekä talouden uudistumisen ja kasvun kannalta keskeisin tukijalka eli koulutus.

Tätä en voi hyväksyä.

Ainoa keino vastata tähän isoon haasteeseen on palauttaa mieliimme suomalaisen yhteiskunnan isoimmat vahvuudet, joista tämä kirjoitus alkoi. Kirjoitan erikseen finanssipolitiikasta ja kahdesta miljardista myöhemmin, mutta tässä kirjoituksessa tahdon alleviivata seuraavien toimien merkitystä.

Sote-uudistus, sosiaaliturvan uudistus, verotuksen tiekartta ja työmarkkinoiden uudistaminen ovat kaikki asioita, joista kaikkien puolueiden kesken on paljon samansuuntaisia ajatuksia. Etenkin niiden edustajien kesken, jotka ovat kuhunkin aihealueeseen eniten perehtyneet.

Nämä uudistukset täytyy valmistella komitealaitos-periaatteella eli siten, että uudistuksia ei edes yritetä saada aikaan yhdessä vaalikaudessa vaan ne valmistellaan vaalikausien yli menevällä yhteistyöllä, jossa on mukana hallitus -ja oppositiopuolueet sekä maan johtavat asiantuntijat. Tällä tavoin voidaan sitouttaa kaikki puolueet yhteisiin kompromisseihin ja korvata päivänpolitiikka tieteellisellä tutkimus- ja asiantuntijatiedolla.

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin sotien jälkeen pitkälti komitealaitokseen nojaten, päätöksiä yhdessä valmistellen ja niihin sitoutuen. Komitealaitosta on paljolti kiittäminen mm. sosiaali- ja koulutuspolitiikan rakentamisessa ja ylipäätään niiden vahvuuksien luomisessa, joka teki Suomesta menestyneen Suomen.

Jos puoluejärjestelmä ei tartu tähän mahdollisuuteen, yksikään yllä mainituista rakenneuudistuksista ei toteudu ja demokraattisen päätöksenteon uskottavuuden rippeetkin häviävät. Ihmisten turhautuminen kanavoituu yhä enemmän uusiin brexiteihin ja trumpeihin, jotka kärjistävät yhteiskunnan laidat entistäkin enemmän toisiaan vastaan.