Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo

Suomi kuntoon?

Neljä vuotta sitten eduskuntavaalit voitettiin lupauksella laittaa Suomi kuntoon. Talouden ja työllisyyden puolella näin kävikin ja hyvä niin. Vaalien jälkeen aloittavalla hallituksella taloudelliset lähtökohdat ovat huomattavasti paremmat kuin yhdelläkään 2010-luvun hallituksista.

Samaa ei voi sanoa suomalaisten fyysisestä kunnosta. Hyvinvointi polarisoituu. Hyväkuntoisia on entistä vähemmän, kun taas täysin liikkumattomien ja ylipainoisten määrä kasvaa. Arkiliikunta on vähentynyt, ajanhallinta tullut haasteellisemmaksi ja voimavaroja kuormittavat tekijät ovat lisääntyneet yhteiskunnan muuttumisen myötä.

Huolestuttavien tilanne on kuitenkin nuorissa ja nuorissa aikuisissa. Suomessa pidetään nykyään normaalina, että 18-vuotiaalla on koulustressiä ja useampia tuki- ja liikuntaelinten ongelmia puhumattakaan ammattikoulun puolella olevista moniongelmaisista, joilla on selkeitä puutteita koko elämänhallinnassa. Työpaikkojen kuntotestauksissa on selvinnyt lisäksi mm. se, että alle 30-vuotiaissa voi olla yhtä paljon kuntoliikennevaloissa mitattuna oransseja ja punaisia työntekijöitä kuin pian eläkkeelle siirtyvissä. Se ei lupaa hyvää Suomen työhyvinvoinnille seuraavien kymmenien vuosien aikana.

Olennainen kysymys meille kaikille onkin se, että tyydymmekö tähän tilanteeseen? Jos emme, se edellyttää sitä, että suhteemme liikuntaan pitää muuttua. Liikunnasta on tehtävä keskeinen osa suomalaista hyvinvointipolitiikkaa.

Tärkein syy sille miksi liikunnasta tehdyt hyvät tutkimukset tai vaikkapa vasta julkaistu liikuntapoliittinen selonteko eivät välity käytännön muutokseksi on se, että kutakin kokonaisliikunnan osaa tarkastellaan erikseen. Todellinen liikunnan ja hyvinvoinnin polku Suomelle voidaan rakentaa vain silloin kun liikunta, urheilu, huippu-urheilu, terveysliikunta, hyvinvointi (fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen) ja terveys nähdään saman kokonaisuuden eri elementteinä.

Toinen iso mullistus pitää tapahtua siinä, millä tavoin yritämme juurruttaa liikunnallista elämäntapaa suomalaiselle. Tässä tarvitaan nykyistä enemmän yksilöllistä, mutta samalla kokonaisvaltaista otetta. Liike on lääkettä vain silloin, kun se osataan sovittaa oikeanlaiseksi yksilön kasvuun, kehitykseen ja elämäntilanteeseen nähden.
Esimerkiksi liikunta- ja ravintosuositukset ovat suurimmalle osalle helppoudestaan huolimatta mahdottomia toteuttaa, kun riittävää tukea ei ole tarjolla. Hyvinvointi karkaa käsistä, eikä valtaosalla suomalaista ole työkaluja lähteä liikkeelle niin, että liikunnasta tulisi pysyvä elämäntapa.

Yksi malli eteenpäin olisi rakentaa huippu-urheilusta tutusta urheilijan polusta kansanversio, eli yksilöllinen liikkumisen polku kaikille suomalaisille. Tämä polku kulkisi aina varhaiskasvatuksesta, peruskoulun, toiselle asteen ja korkeakoulujen kautta työelämään, painottaen tukea erityisesti niille, jotka nykyisessä liikuntaympäristössä jäävät tai jättäytyvät tietoisesti sivuun.

Peruskouluissa muutoksen tarve olisi isointa. Pakollisten lajien sijasta niissä pitäisi huomioida erilaisista lähtökohdista liikuntaa harrastavien oikeus valita. Se myös vaatisi liikunnan opettajalta entistä enemmän kokonaisvaltaisen valmennuksen taitoja ja yksilön huomioimista. Voisi myös pohtia, voisiko liikunnan arvioinnista luopua kokonaan, koska oppiaineista liikunta määrittelee ihmistä muita oppiaineita enemmän. Koululiikunta ilman numerollista arviointia olisi tärkeä juuri sille ryhmälle, joka ei nauti kilpailusta, joille itsensä ylittäminen ei ole luonnostaan palkitsevaa tai heikko motoriikka ei innosta joukkuelajeissa.

Erityisesti toisella asteella tällainen opiskelijan tavoitteita palveleva liikunnan opettaminen toimii. Ikävä kyllä viimeisten vuosien aikana liikunnan osuus toisen asteen koulutuksessa ja erityisesti ammattikoulutuksen puolella on ajettu alas. Sen on muutettava, jos me aidosti haluemme pidentää suomalaisten työuria. Toisella asteella toimisi myös selkeä armeijaan valmistava kunnonkohotuskurssi, vaikkapa yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa.

Lisäksi suomalaisten intoa liikkua voisi parantaa verotuksen keinoin. Tulevaisuus vaatii entistä enemmän yksilöllistä liikuntaohjausta niin kouluissa, yksityisellä sektorilla kuin julkisella puolellakin. Siitä huolimatta valtiovalta pitää yllä korkeinta alv-luokkaa (24%) juuri näissä yksilöllisissä liikuntapalveluissa. Verotusta järkeistämällä ja yhdenmukaistamalla lisäsimme todennäköisesti myös liikkumisen määrää Suomessa.

Kommentit

  • Luksan Kalle

    Kummankos slogani tämä olikaan, Sinun Sinuhe, vai Juha Sipilän. Ei huono, en sillä sano. Sitä sopii jatka seuraavallakin vaalikaudella, muutenhan työ jää kesken. Se nähdään sitten, ketkä jatkavat kuntoonlaittoa ja tuleeko siitä mitään koko Suome ajatellen.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*