Suomessa keskustellaan nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikasta perustuksia myöten. Siihen on kaikki syyt. Olemme uuden edessä ja uhkia ei pidä vähätellä.

Keskusteluun on kuitenkin tullut myös sellaista, joka ei tee oikeutta asioiden vakavuudelle. Leimakirveet lentävät.

Annetaan ymmärtää, että kaikki aiemmin sanottu ja tehty on kelvotonta. Ja jos ei ole sitä mieltä, että Natoon ja heti, on suomettunut tai ainakin menneeseen jämähtänyt.

Suomettuneisuudella on isketty myös allekirjoittaneeseen, vaikka olin 4-vuotias Neuvostoliiton romahtaessa.

Tosiasia on, että viime vuosikymmenten ulko- ja turvallisuuspolitiikka on tuonut meille suomalaisille turvallisuutta: Suomen rajoilla on ollut rauha. Sen lisäksi laajasti kaikkien puolueiden kannattama ulko- ja turvallisuuspolitiikka on luonut vakautta lähialueillemme.

Tosiasia on myös, että Paasikivestä alkaen aina Niinistöön saakka tavoite on ollut Suomen nivominen tiiviimmin Eurooppaan ja länteen. Se on myös toteutunut.

Kekkosen aikana Finefta ja EEC sitoivat Suomen ensi kertaa taloudellisesti ja poliittisesti länteen. Koiviston aikana Suomi liittyi viimeisenä Länsi-Euroopan maana Euroopan neuvostoon vuonna 1989. EU-jäsenyyden ratkaisi käytännössä Keskusta vuonna 1994. Matti Vanhasen 1.hallituksen aikana vanha ”sotilaallinen liittoutumattomuus” korvattiin Nato-optiolla.

Leimakirveiden heittelijöiltä unohtuu – tai he tietoisesti unohtavat -, että päätöksiä tehdään aina ajassa.

Jos Suomen pitkä linja on jotain ollut, se on ollut tosiasioiden tunnustamista ja kansallisen liikkumatilan turvaamista kulloisissakin olosuhteissa. Tärkeintä päämäärää on kuvannut osuvasti Koiviston lausuma ”Suomen idea on selvitä”. Luovimisestakin voi perustellusti puhua.

Nämä ovat kaksi asiaa, jotka tässä nopeasti muuttuneessa tilanteessa kantavat myös tulevaisuuteen. Suomen itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kannalta oikeat ratkaisut on aina osattu tehdä – ja niin muuten tehdään myös nyt.

Väheksyä ei pidä myöskään hallitus-oppositiorajan ylittävän yhteisen näkemyksen tärkeyttä. Sekin on ollut osa Suomen pitkää linjaa ja näkynyt viime kädessä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa.

Myös uusia ratkaisuja tehtäessä yksituumaisuutta kannattaa tavoitella. Se tekee oikeutta asioiden vakavuudelle ja vie niitä kestävästi eteenpäin.

Leimakirveillä sen sijaan on taipumus osua takaisin heittäjäänsä.